Rehellisyys on ärsyttävää. Se on epämukavan vaikeaa. Ja rehellinen haluaa kuitenkin olla, sillä se on oikein. Koska rehellisyys on hyve. Miksei yhdenkään hyveen toteuttaminen ja todeksi eläminen ole helppoa? ”Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin”?
Saan usein palautetta, että blogitekstini on rehellistä. Piti laittaa käsi sydämelle. Onko se? Rehellisesti voin sanoa, että kyllä se on. Sen sijaan on myönnettävä, etten ihan aina pysty olemaan itselleni rehellinen. Enkä missään nimessä väitä, että olisin ollut aina rehellinen muitakaan kohtaan. Mutta jos ei pysty olemaan rehellinen itselleen, miten pystyy olemaan rehellinen muille?
Houkutteleva epärehellisyys
Kukaan ei varmasti pysty sataprosenttiseen rehellisyyteen, mutta mikä prosenttiluku riittää? Epärehellisyys on houkuttelevaa, koska sen avulla voi näppärästi pehmennellä asioita, esimerkiksi muokata välitettävää viestiä pumpulisemmaksi niin, ettei loukkaisi toista. Se on usein muutakin kuin vähättelyä, liioittelua tai kertomatta jättämistä – se on valehtelua. Ja takana on usein lopulta se, että kertoja pelkää, miten vastaanottaja suhtautuu viestiin – mikä puolestaan perustuu pelkkään olettamukseen, arvailuun. Suojelemme siis henkilöä totuudelta ja itseämme oletetulta reaktiolta, ja kuormitamme itseämme epärehellisyydellä. Perin nerokasta 😀
Epärehellisyydessä on se huono puoli, että aluksi se tuntuu ja voi ollakin viatonta, pientä, satunnaista ja vaaratonta, mutta huomaamatta siitä tuleekin tapa.
Kylvä ajatus ja korjaa teko;
kylvä teko ja korjaa tapa;
kylvä tapa ja korjaa luonne;
kylvä luonne ja korjaa kohtalo.– William Makepeace Thackeray –
Jos valkoisista valheista ei jää kiinni, epärehellisyys saattaa alkaa tuntua palkitsevalta: siitä tulee hyvä olo ja siitä saa ehkä huomiota. Silloin on vaarana, että siihen jää koukkuun. Saattaa tuntua hyvältä tehdä maailmasta vähän hattaraisempi paikka – ja pehmeiden viestien kertojasta saatetaan jopa pitää enemmän! Helppoa on myös perustella itselleen, että kaikkihan nyt välillä… ja kuitenkin jokainen tietää, miten pahalta ja loukkaavalta tuntuu joutua epärehellisyyden kohteeksi.
Salakavalasti levittäytyvä kaveri
Epärehellisyys saattaa tavaksi muututtuaan levittäytyä salakavalasti kaikkiin puheisiin ja tekoihin. Ja mitä syvemmälle epärehellisyyden aarniometsään eksyy, sen suurempi on kynnys johdatella itsensä takaisin rehellisyyden valoiselle aukiolle, sillä silloin joutuu myöntämään virheensä, mikä tietysti tuntuu hävettävältä. Valehteluhan on rumaa ja väärin! Kun sitten haluaa lopettaa epärehellisyyden, voikin kestää kauan, ennen kuin saa käytöstään muutettua. Yhtäkkiä pitääkin muistaa vetäistä syvään henkeä, puhaltaa ulos hattarankevyt valkoinen valhe ja pullauttaa vähäsokerisempi totuus suustaan. Lopulta vähäsokerisempi alkaa onneksi tuntua ainoalta oikealta, terveellisimmältä vaihtoehdolta.
Ärsyttävä rehellisyys
Rehellisyys saattaa siis olla ärsyttävän vaikeaa, mutta kun sitä noudattaa sinnikkäästi, voi saavuttaa mielenrauhan. Se toki vaatii harjoittelua, hyvää itsetuntoa ja terveiden rajojen asettamista, mutta lopulta se tekee elämästä huomattavasti yksinkertaisempaa. Rehellisen ei tarvitse koskaan miettiä, olikohan sittenkin kertonut jollekin muunnetun totuuden – ja kukahan se oli ja mikä versio mahtoi olla kyseessä. Rehellisellä ihmisellä on vähemmän stressiä jo siksi, että hän voi olla aito oma itsensä. Ja tämä ei tarkoita sitä, että voi läiskiä rehellisyyden nimissä viestinsä kanssakulkijoille ihan miten tahansa. Rehellisenkin sanoman voi sanoa rakentavasti ja kauniisti.
Rehellisyyttä on ehkä viisasta harjoitella itsensä kanssa, vaikkei sekään helppoa ole. Se vaatii rakkautta ja arvostusta omaa itseä kohtaan ja vain sen kautta pystyy olemaan rehellinen myös muille. Rehellisyys on luottamuksen peruskiviä ja kun luottamuksen joskus menettää, ymmärtää, mitä epärehellisyys aiheuttaa. Se vie oikeastaan pohjan kaikelta, ja miten turhaan!
Hyvetreeniä ja anteeksipyyntöjä
Olen kiinnittänyt huomiota rehellisyyteen, harjoitellut sitä tietoisesti. Tässä haluan kehittää itseäni, sillä täytyyhän rehellisyyden olla kehitettävissä oleva taito siinä missä joku muukin. Olen pyytänyt aiempia epärehellisyyksiäni anteeksi ja se tuntuu hyvältä. Taakat putoavat – ja väistämättä tulee mieleen, miten paljon keveämpää olisi ollut elää kuluneet vuodet ilman niitä. Mutta olenpa oppinut tästäkin, tämäkin on kuulunut elämän polulleni ja hyveiden harjoittelemiseen miellyttämisen halun, hylkäämisen pelon ja ylpeyden kuralätäköinä. Kumisaappaat ovat olleet tarpeen. Ja usein ne ärsyttävimmät, rapaisimmat asiat ovat juuri niitä, joihin meidän on kaikkein tärkeintä tarttua – ja joiden läpikäymisestä syntyy suurin ilo.
kuvat: unsplash.com & pexels.com
