Huomaatko puhuvasi jostakin asiasta uudelleen ja uudelleen, jokaisen juttukaverin kanssa? Haetko vahvistusta omille ajatuksillesi purkamalla ne sanoiksi? Näin me toimimme, sillä ensin tulevat ajatukset, sitten sanat.
Miten puhun minulle?
Sanoissa on voimaa, jopa pelottavaa, sillä niillä voi ohjata elämäänsä. On merkityksellistä, millaista puhetta käy sisäisesti, miten puhuu itselleen ja itsensä kanssa. On vain havahduttava.
Ajatukset ovat sisäistä puhetta minulle itselleni. Jos ne junnaavat radalla ”En mä osaa. Kuinka mä nyt taas mokasin?! Voi miten noloa… mitähän nuo musta taas ajattelee? Miten mä voin olla näin typerä…” – jokainen negatiivinen, minulle itselleni osoitettu sana vie kohti harmautta, vetää hartiat lysyyn ja sulkee luovuuden portteja. Rajoitan itse itseäni puhumalla minulle, tärkeimmälle ihmiselleni ruoskien, rumasti tai kielteisesti.
Omat sanansa voi pysäyttää, jos pysähtyy tiedostamaan ne. Jospa puhuisinkin tähän malliin: ”Hyvä Nainen, mikä ihana tyttö, suloinen undulaatti! Sain taas niin paljon aikaiseksi, aivan riittävästi ja riittävän hyvää. Minä riitän! Olen epätäydellinen, niin kuin kaikki muutkin ja ihana juuri siksi, rosoineni päivineni.” Ymmärrättehän, mitä tarkoitan?
Olen sitä, mistä puhun. Tulen siksi, mistä puhun.
Miten puhun muille?
Ennen sairastumistani puhuin useassa eri yhteydessä: ”Teen tämän ennen kuin sairastun.” Eli tavallaan tilasin sairautta itselleni. Samoin voi tilata avioeron, kipuja, rahavaikeuksia. Puhumalla vahvistaa sitä, mistä puhuu. Jos jankuttaa vuosikausia, kuinka varmasti saa potkut, kun tekee näin ja noin, lopulta varmasti myös saa. Sanoilla voi siis itse luotsata omaa kohtaloaan.
Jokainen varmaan löytää läheisistään sen, joka toistaa mantraa: ”Tää on just niin tätä mun tuuria, mulle käy AINA näin.” Ja tosiaan, niin käykin. Miksiköhän? Olisiko elämällä kenties jokin viesti, jokin arvokas oppi opittavaksi? Tai kutsummeko sanoin itse luoksemme juuri näitä ”onnettomuuksia” ja huonoa onnea – puheemme kun vie helposti kohti sitä, mistä puhumme, kohti tekoja.
Jos olen jo niin pitkällä, että mietin, mitä HALUAN sen sijaan, että kauhulla ajattelisin, mihin EN halua päätyä, on aika tehdä sama sanojen kanssa. Vihdoin puhun ”ulos” varovaisesti siitä, mitä haluan tehdä, mihin pyrin ja miten olen ajatellut päästä siihen. Ja ihme tapahtuu: kun avaan suuni, asioista tulee enemmän totta. Sanat aktivoivat aivojamme järjestelemään asiat vielä parempaan järjestykseen eli universumi tulee apuun. Saan lisää sitä, mitä sanoilla luokseni kutsun.
Ihanat, kamalat sanat
Olen herkkä sanoille. Ja niin ovat kaikki muutkin. Kaikki eivät tosin uskalla tai halua myöntää sitä. On jotenkin hienoa laukoa mitä sattuu ja kun toinen pahoittaa mielensä, sysätä vastuu toisen niskoille kuittaamalla, että enhän-mä-pahaa-tarkoittanut ja oletpa-huumorintajuton.
Meille on annettu sanat ajatusten jatkoksi, mikä ihana lahja! Sanoissa on voimaa, ja niillä voi ilahduttaa, koskettaa, rohkaista. Tai väheksyä, loukata, nolata. Pystymme kumpaankin, mutta kumman valitsemme?
Ala-asteen rehtorimme kehotti usein asettamaan vartijan suullemme. Nauroimme tuolle silloin, mutta onpahan ohje jäänyt mieleen. Ei ollenkaan huono neuvo. Olen itsekin katsonut oikeudekseni suoruuden nimissä laukoa mitä sattuu. Onneksi olen oppinut tässä edes hiukan harkintaa. Sanottehan, jos en osaa? Sillä saman asian voi sanoa niin kovin monella eri tavalla. Ja jos emme ole tarkkana, väärinkäsitysten mahdollisuus on valtava. Eivätkä ääneen lausutut sanat edes ole koko totuus, sillä sanattoman viestinnän elementit jäävät vielä kirkkaammin mieleen. No, siitä toisen kerran…
Kolmen kimppa tulee täydeksi ensi viikolla: Ajatukset – Sanat – ja mitkä sitten?
kuvat: pexels.com
