Elämäni liikkujana

Olen ollut joogakoukussa, aerobicannut pakarat vapaina heiluen ja käynyt Taekwondon ja tankotanssin peruskurssit. Lapsena inhosin liikuntaa ja aikuisena suoritin sitä pakonomaisesti. Elämäni liikkujana on ollut vaihtelevaa ja paikoin outoa.

80-luku: suksittelua ja ojissa rymyämistä

Alakoulussa inhosin liikuntaa, etenkin pallopelejä ja telinevoimistelua. Hävetti, kun en heti osannut täydellisesti, kuten uskoin vaatimuksena olevan. Koska vanhempien vaatimuksesta piti olla jokin liikuntaharrastus, aloitin judon. Kavereiden kanssa rymyttiin ojissa, pelattiin keinupeffistä, uitiin paljon ja leikittiin metsissä, eli liikuntaa tuli ihan itsestään. Ei sitä tarvinnut ajatella tai suorittaa. Sitä paitsi joka paikkaan kuljettiin kävellen tai polkupyörällä. Yläasteella aloin innostua jumpasta ja lukiossa saikin jo itse valita, millä lajeilla liikuntatunnit halusi täyttää.

90-luku: aerobicia ja… no, aerobicia

Lukioaikana pyöräilimme Elinan kanssa koulumatkat ja kävimme loputtomilla kävelyillämme. Sitten keksimme aerobicin. Hikoilimme ahkerasti Piukoissa Paikoissa 90-luvun läiskävärjättyine pyörilyshortseinemme ja pyllyvakoon uppoavine jumppapukuinemme. Ohjaajalla oli luonnollisesti ja 90-luvun alun tyylin mukaisesti olkatoppaukset, säärystimet ja hikinauha, ja stereoissa soivat Dr. Alban ja Pandora. Kalliin 10-kertakortin rahoitin leipomalla kotona kuivakakkuja: 10 kakkua per 10 jumppaa… 

2000-luku: endorfiinitanssia ja joogakoukku

2000-luvun alkuvuosina en juurikaan harrastanut liikuntaa, mutta kun esikoispoika täytti vuoden, lähdin kokeilemaan ritmos latinos ja feel free -tanssitunteja, ja huomasin, ettei siltä tieltä ollut paluuta. Ikinä, en ikinä ollut kokenut minkään liikuntalajin parissa sellaisia endorfiiniryöppyjä kuin tanssiessa. Salilta oli helppo jatkaa muodikkaille spinning-tunneille, joilla kohotin kuntoani veren maku suussani ja irvistellen. Vuosikymmenen lopulla löysin joogan ja koukutuin siihen. Uhrasin joskus yöuneni ja heräsin aamuviideltä joogaamaan, jotta ehdin sisällyttää tuon mielenrauhani pelastavan lajin jo valmiiksi hektisiin päiviini.

2010-luku: addiktiosta nollille

Tämän vuosikymmenen lopulla meni överiksi. Hengästyn, kun mietinkin tahtia, jolla ryntäilin suorittamassa liikuntaa. Kokeilin kymmeniä lajeja kuten tankotanssia, taekwondoa, crossfittiä, ilmajoogaa, afrotanssia, juoksua, Selätin-treeniä, fitnesspallojumppaa, streetdancea, porrastreeniä, vesijuoksua, tanssipelejä, lankutusta, boulderointia, kehonpainotreeniä, kuntosalia, tabataa, zumbaa, sauvakävelyä, rantalentistä…

Kyttäsin päivän askelsaldoa fanaattisesti ja joskus iltaisin kävelin sängyn vierellä paikallani saadakseni saldon täyttymään. Mittaroin tekemisiäni sovelluksissa ja älylaitteilla. Täytin kaiken vapaa-aikani liikkumisella, koska sehän on ihmiselle hyväksi ja edistää terveyttä ja hyvinvointia. Paitsi että. Jos mikään ei riitä, alkaa addiktio ja sen myötä ahdistus. Kunnes sitten, oivallusten kautta ja käytännön myötä ymmärsin, että teen itselleni hallaa. Lopetin joksikin aikaa kaiken liikkumisen, heivasin Polarini ja poistin sovellustilit. Ja sitten aloin hiljalleen tunnustella, millainen liike minulle sopii ja missä mittakaavassa. Lopetin suorittamisen ja aloitin nauttimisen.

2020-luku: lempeää liikettä

Viime vuodet olen tehnyt sitä, mikä tuntuu hyvältä. Haahuillut metsässä, kävelylenkkeillyt ystävien kanssa ja tanssinut lattareita. Vähän lihaskuntoakin jumppaillut ohjatusti. Olen luopunut pakkoliikkumisesta senkin uhalla, että vaikutukset näkyvät kehossa. Toisaalta: eihän kehorukkani kyennyt villeimmän suoritusrytmin aikana edes vastaanottamaan kaikkea rääkkiä, johon sen pakotin. Suoraan sanottuna se kärsi, ei voinut hyvin. Tänään ajattelen, että liikuntaa on sopivasti silloin, kun mieli kiittää ja keho on terve. Ikää tulee tasaista tahtia, joten kuulostelen parhaillaan, millaista lempeää liikettä tarvitsen sen myötä.

Elämäni liikkujana

Olen nyt matkannut muistoissani elämäni liikkujanalla (#sanaleikki – ah!) ja koen oppineeni paljon – pääasiallisesti kantapäiden kautta! Tiedän, mitä on, kun liikunnasta tulee addiktio. Olen joutunut erinäisten ihmiskokeiden kautta harjoittelemaan pois liikkumisen pakonomaisesta suorittamisesta ja sen mittaroinnista. Niitä varten liikunta ei ole, vaan hyvän mielen, hyvän olon ja hyvän terveyden edistämistä varten. Jatkan elämääni (iki)liikkujana, omalla tavallani.

kuvat: Pixabay