Kyllä, kestin reippaasti tissin menettämisen, ja yksirintaisena eläminen on oikein jees. Kyllä, kestin yhtä reippaasti ripsien, kulmakarvojen ja hiusten menettämisen – pariinkin kertaan. Kyllä, hyväksyin menetykset ja muutokset, ja opin tuntemaan itseni kauniiksi. Mutta itsetuntemuksen oppikoulu jatkuu, ja tämä kurssi on ollut tähänastisista vaikein. Aivan kuin joku lällättäisi: no, pystytkö vieläkin rakastamaan itseäsi? Ihan sellaisena kuin olet?
Vieras peilissä
On ollut yllättävän kova paikka, kun peilistä katsovat aivan vieraat kasvot ja hahmottuu aivan vieras vartalo. Kuukasvot ja tyyristyllerövartalo. Kortisoni on turvottanyt kasvoni, kerryttänyt nestettä koko kehooni ja syönyt lihakseni, eli muuttanut koko ulkoisen olemukseni. Myönnän auliisti, että edelleen kaipaan kauneutta, myös ulkoista – jokainen nainen haluaa näyttää kauniilta. Tietenkin tiedän, että vaikka peilistä katsoo aivan vieras, turvonnut ja sairaan näköinen tyyppi, kehon sisällä on sama, sisältä kaunis ihminen. Kun on tottunut voimaan hyvin, pitämään itsestään huolta ja näkemään hyvinvoinnin myös peilistä, uusi näkymä tuntuu yksinkertaisesti pahalta. Olkoonkin, että yritän parhaani mukaan keskittyä siihen, mikä minussa on sairaudesta huolimatta hyvinvoivaa, kaunista ja tervettä.
Turhamaisuutta?
Olen selvinnyt isosta leikkauksesta ja ulkonäköasiat ovat siihen verrattuna toissijaisia. Pitäisikö siis hävetä väliaikaisesti muuttuneeseen ulkonäköön liittyviä surun tunteitani? Miksi meidät on opetettu ajattelemaan, että kauneuden kaipaaminen tai ulkonäöstä huolehtiminen olisivat turhamaisuutta? Ne ovat osa omasta rakkaasta itsestä huolehtimista ja siten panostusta terveyteen ja hyvinvointiin. Olen sitä paitsi saanut taas tilaisuuden harjoitella häpeän heivaamista (niin taituriksi kuin olinkin jo siinä julistautunut) jatkamalla ihmisten ilmoilla kulkemista piukean kireiksi muuttuneissa vaatteissani, kiinni yltämättömät napit auki repsottaen.
Todistusaineistoa
Minulle on tärkeää tuntea oloni hyväksi ja sen suhteen haen jatkuvasti harmoniaa. Sairaana ollessa se on vähän vaikeampaa myös siksi, että peilistä näkyy tällä kertaa konkreettinen muistutus sairastamisesta. Luonnollisesti vieras peilissä on tietenkin vain osa totuutta, sillä se yhdistyy lääkkeen aiheuttamiin muihin tuntemuksiin ja sivuoireisiin. Ei siis pelkästään se, miltä näyttää, vaan ennen kaikkea se, miltä tuntuu. Saa tosiaan tsempata, kun muuttuu hyväkuntoisesta nelikymppisestä voimattomaksi köpöttelijäksi. Tämän sureminen onkin jo helpompi hyväksyä, vai mitä? Kun todistusaineisto näistä olotiloista näkyy ulospäin, on vielä vähän entistä haavoittuvaisempi.
Hyväksyntäharjoitus
Taas sain siis polulleni asian, jolle en voi mitään, jota en voi hallita. On vain kohdattava ja hyväksyttävä. Otan vastaan turhautumisen, surun, kiukunkin. Tämä on nyt osa minua, vaikkei se minua määrittelekään. Peilissä on vieras, ja kehossakin tuntuu vieraalta, mutta sisällä olen minä; se jota opettelen tuntemaan koko ajan paremmin. Olin jo oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, mutta entä sitten, kun tulee muutoksia? Minusta löytyy kerroksia, ja niiltä löytyy uusia hyväksyttäviä asioita ja piirteitä. Juuri nyt opettelen myöntämään, ettei kortisoniturvotuksen ja sen aiheuttamien muutosten sietäminen ollutkaan ihan pikku juttu. Ja että se on ihan ok.
ps. Kortisoni on hyvä lääke. Lääkkeisiin herkästi reagoivalle sen sivuoirelista vaan muodostuu pitkäksi, etenkin pidempiaikaisen käytön seurauksena. Ja kyllä, tapanani on listata myös sivuoireita 😀 17 kohtaa on muuten vaikea muistaa, kun lääkäri niitä kysyy.
kuvat: pixabay.com & pexels.com
