Äh, miksi päätin kirjoittaa tästä? Tuntuu vaikealta! Ja kuitenkin aihe kutsuu. Olen toki kirjoittanut ulkonäköasioista ja naisellisuudesta ennenkin. Todennäköisesti minussa on näihin liittyen vielä jotakin kesken, ja sitä koetan nyt prosessoida edes hitusen.
Olin ihmeissäni parannuttuani, kun tunsin itseni kauniiksi. Ihan oikeasti tunsin! Olin niin onnellinen parantumisestani, että oli voittajaolo ja hymy herkässä. Silloin sitä tuntee itsensä kauniiksi, tiedättehän?
Lapsena en tuntenut itseäni kauniiksi, enkä nuorenakaan. Olin lyhyt, laiha, kalpea ja pitkänenäinen; poikamainenkin lyhyissä hiuksissani. Omasta mielestäni väritön ja tylsä. Olisin halunnut olla punahiuksinen, kuulasihoinen, pisamainen, hyväryhtinen, gasellimainen ja vähän boheemi. Vasta vanhempana ymmärsin, mitä äitini tarkoitti sanoessaan, että nuoruus jo itsessään on kaunista.
Mielestäni kaikki naiset ovat kauniita, kaikista löytyy kauneutta. Miksi en näkisi sitä myös itsessäni? Kaikilla naisilla on myös tarve tuntea itsensä kauniiksi. Itse työnsin tämän tarpeen vuosikausiksi syrjään. Keskityin muihin ominaisuuksiini ja ajattelin että kun en kerran ole kaunis, niin mitäpä tuota murehtimaan. Keskityin olemaan fiksu, nokkela ja hauska. Surullista, sanon minä.
Kun katson itsestäni aiemmin otettuja valokuvia, näytän kauniilta. Ja silti muistan murehtineeni kuvanottohetkellä ulkonäköäni ja tunteneeni itseni arkipäiväisen näköiseksi. Itse asiassa sama pätee vaikka vuosi sitten otettuihin kuviin. Miksei sitä vaan voisi ajatella olevansa kaunis nyt, kun kuitenkin tulee siihen lopputulokseen vähän myöhemmin? 😀 Olen toki hyväksynyt ulkonäköni sellaisena kuin se on, mutta jospa hyväksyisin itseni kauniina?!?
Jotakin taantumista tässä kauneusajattelussani on siis tapahtunut parin vuoden takaiseen verrattuna. Ystävälleni Pete V:lle olen kuitenkin kelvannut malliksi nelikymppisenä, arpisena, yksirintaisena; ihan sellaisena kuin olen. Ja se tuntuu hyvältä. Kameran takana olevalle ystävälle on helppo poseerata vähemmilläkin taidoilla. Kiitos Pete ♥
Mikä ihmisessä oikein on kaunista? Kaunis mieli? Kauniit kasvot? Kyky puhua kauniisti? Täydellinen vartalo? Ystävällisyys? Epäitsekkyys? Itsevarmuus? Pilke silmäkulmassa? Muiden huomioon ottaminen? Iloinen hymy? Lempeys? Kyky olla läsnä? Ihmisestä huokuva elämänkokemus? Naururypyt? Empaattisuus? Terveys? Nuoruus? Vanhuus?
Jos jossakin edelleen tunnen itseni kauniiksi, niin tanssiessani. Ihana tanssinohjaaja Kadi R. on opettanut, että tanssiessa naisellisuus on tärkeintä, oman kehon liike ihaninta. On todellakin nautinnollista, kun keho liikkuu kauniisti ja sulavasti musiikin tahdissa. Tanssiessa unohdan kontrollin. Se on ollut minulle tie naiseuteen. Kiitos Kadi ♥
Saan huomenna uutisia, jotka vaikuttavat merkittävästi tulevaisuuteeni, ja olen Suvin sanoin vähän sekaisin toivoa ja pelkoa. Tuntuu pinnalliselta kirjoittaa kauneudesta, kun on elämä kyseessä, mutta uutisten laadusta riippumatta tulen tarvitsemaan kauneutta. Itsessäni ja muissa, sisälläni ja ympärilläni. Kauneus kuuluu elämään ja on esteetikko-minälleni todella tärkeää – se on paljon syvempää kuin pinta, se vaikuttaa hyvinvointiini. Sitä paitsi ystäväni Maria V. sanoi joskus, että Suvin laulusta tulee Kaisa mieleen – siksi haluan olla kaunis ja peloton. Kiitos Maria ♥
kuvat: Pete Voutilainen, One Eye Media
artikkelikuva: pexels.com
Miten kaunis sä oot
ja miten elämä sun silmissäs virtaa
jos joku satuttaa et vaikene hiljaa
oot kaunis ja peloton
miten kaunis sä oot
ja miten elämä sun silmissäs virtaa
jos joku satuttaa et vaikene hiljaa
oot kaunis ja peloton