Ihmiskokeeni on tuottanut tulosta. Tässä maistiaisia.
Ensimmäistä kertaa vuosiin olen tanssinut täysin suorittamatta, miettimättä miltä näytän. Keskittyen siihen, miltä tuntuu. Ja sieltä se kadoksissa ollut endorfiiniryöppy tuli! Ja hymy ja kylmät väreet sen myötä.
Ensimmäistä kertaa vuosiin olen hiihtänyt, luistellut, pelannut lasteni kanssa sulkapalloa miettimättä, tuleeko rannekkeeseen hyvät suoritusmerkinnät ja nouseeko syke tarpeeksi. Tunsin auringon poskilla, näin onnen lapsen katseessa, hengitin liikunnan nautintoa.
Ensimmäistä kertaa vuosiin olen istunut sohvalla monta tuntia putkeen ja katsonut Solsidania maratonina. Kaikki kolme kautta. Nauranut ääneen, keskittynyt vain katsomiseen ja antanut kaiken muun olla.
Ensimmäistä kertaa vuosiin olen tuntenut tylsyyttä. Ja nauttinut joka hetkestä – voi miten ainutlaatuista ja juhlavaa. Ollut onnellinen siitä, että voin elää elämää, jossa voi tuntea tylsyyttä.
Ensimmäistä kertaa vuosiin olen ollut lähtemättä töihin ihan tavallisena arki-aamuna, saanut saatella lapseni koulutielle ja ottaa heidät vastaan iltapäivällä. Nähnyt iloiset silmät ja kuullut, miten ihanaa on, kun äiti ei ole stressaantunut. Tuntenut tästä kiitollisuutta.
Ensimmäistä kertaa vuosiin olen istunut uimahallin pihalla joogatuntia odottaessani, lintujen laulua kuunnellen ja kasvot aurinkoon käännettynä. Tuntenut rauhan koko kehossani ja kuplivan ilon rinnassani.
Ensimmäistä kertaa vuosiin olen mennyt nukkumaan silloin, kun nukuttaa – en silloin, kun kaikki hommat on tehty. Sinne vaan petiin kelloa katsomatta (pari kertaa jopa hampaita pesemättä, hui miten hurjaa!).
Ensimmäistä kertaa vuosiin olen herännyt luonnollisesti, kellon herättämättä ja köllöttänyt aamulla sängyssä tekemättä ja ajattelematta mitään, onnellisena siitä, että sain herätä uuteen päivään.
Ensimmäistä kertaa vuosiin olen ajatellut, että olen oikeastaan aika hyvä monessa asiassa. Erään lähes kymmenen vuotta kestäneen ihmissuhteen takia olin menettänyt paitsi itsetuntoni, myös ammatillisen itsetuntoni. Olen alkanut miettiä, miksi annoin sen tapahtua.
Kuten huomaatte, ihmiskokeeni on laajentunut ilahduttavalla tavalla. En enää kaipaa rannekettani, eikä Heiaheiaakaan ole ikävä. Nukkuminen alkoi sujua ja unen laatu parantua kahden viikon päästä siitä, kun jätin niiden seuraamisen. En ole lopettanut ainoastaan yltiöpäistä liikuntaa ja sen raportointia, vaan myös elämän suorittamisen. Harmi, että piti mennä näin pitkälle ja sairastua uudelleen, ennen kuin tajusin. Sitä vaan sokeutuu. Eikä muiden huomauttelut auta, ainoa keino on herätä itse.
Pitkästä aikaa olen jälleen muistanut, että elämän tarkoitus on nauttia siitä. Pitää huolta itsestään ja rakkaistaan. Rakastaa ja tuntea kiitollisuutta. Elää juuri nyt.
kuvat: pexels.com
