Eipä ollut tullut mieleenikään, että minulla olisi addiktio – saati useampia. Kunnes viime viikolla, jolloin kirjoitin ihmiskokeesta, jossa harjoittelen liikunnan suorittamisen ja raportoimisen lopettamista. Pysähdyin, ja ymmärsin. Kiitos, ihana kokemusasiantuntijakoulutuksemme ohjaaja Sari, asian pukemisesta sanoiksi tarpeeksi selvästi. ”Addiktio se on tuokin.” Niinpä.
Olen kuunnellut puolisen vuotta tarinoita ihmisten addiktioista, mutta vasta nyt tajusin, että olen ihan samassa veneessä. Minun addiktioni on elämän ja parantumisen suorittaminen.
Addiktio eli riippuvuus on kai suurimmaksi osaksi pakenemista. Pakenemme elämää, ajatuksiamme, tunteitamme, kokemuksiamme… Addiktio on siitä ikävä opettaja, että se orjuuttaa. Riippuvuuksia on monta lajia: minun addiktioni liittyvät toisaalta kontrolloinnin ja toisaalta rauhoittumisen tarpeeseen. Kun teen kaiken ”oikein”, tietyllä tavalla tai ”hyvin”, pystyn hallitsemaan elämää, rentoutumaan ja olemaan onnellinen. Mikä ihana, vaarallinen ja koukuttava illuusio!
Perustunteeni on sairastumisesta lähtien ollut pelko ja sitä olen koettanut hallita työntämällä sitä pois. Nyt sen tajuan. Pelko aiheuttaa kipua ja sitä olen koettanut vältellä.
Addiktoituminen ei ole noloa, vaan inhimillistä. Kaikilla meillä on addiktiomme – merkitsevää on se, myönnämmekö niiden olemassaolon ja kuuntelemmeko niiden opetuksia. Jonkun on päästävä shoppailemaan (tuhlaamaan rahaa), toinen omistautuu lastensa harrastuksille ja kolmas työlle. Neljäs säännöstelee ruokaansa nääntymiseen asti ja viidennen on saatava vastakkaisen sukupuolen huomiota hinnalla millä hyvänsä ja loputtomasti.
Tietyt riippuvuudet addiktoivat julmemmin kuin toiset, mutta kaikista on mahdollista vapautua. On vaan niin valtavan pelottavaa kohdata se, mitä addiktion takana on. On veteen piirretty viiva, milloin liu’utaan addiktion puolelle; etenkin silloin, kun addiktiona on ”hyvä” tai ”arvostettu” asia, kuten liikunta tai terveellinen ravinto.
Minua addiktoi liikunnan lisäksi sokeri. Sillä palkitsen itseäni, se rauhoittaa. Ja tekee minulle pahaa, koska määrät ovat kasvussa. Niinhän riippuvuuden kanssa käy – aina. Ei auta, että ostan muka varastoon lapsille karkkipäivän karkkeja ja lukitsen ne itseltäni. Avain on minulla ja sinne kaapillehan on pakko mennä. Niin kuin alkoholistilla pullon luo. Täyttämään tyhjyyttä, hakemaan lohtua, syliä, rakkautta. Ja päätymään morkkikseen ja tyhjään oloon.
Aikaisemmin olin riippuvainen siisteydestä. Piti olla puhdasta pintaa, murutonta ja maton hapsut suorassa. Lohdullista on, että minulla on jo kokemus tästä addiktiosta irrottautumisesta. Enää ei ole pakko siivota kerran viikossa, ja pystyn nukkumaan yöni rauhassa, vaikkei astianpesukonetta ole tyhjennetty. Nautin kyllä siitä, että tavarat ovat paikoillaan, mutta pölyt ja murut saavat olla. Tossut jalkaan, niin rapisee kivasti 🙂
Viisas työterveyslääkäri opetti vuosia sitten ottamaan omaa sisäistä lastani kädestä – hänellä se hätä on. Haluan myöntää kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tarpeeni ja ottaa niihin liittyvät tunteet vastaan; oppia niiltä. Suhtautua uteliaasti ja antaa tuntua. Ja sitten antaa mennä. Ettei tarvitsisi dumpata ja addiktoitua. Napsahdelkoot kehoni tunnelukot auki.
kuvat: pexels.com
Ihana, rohkea kirjoitus! Kiitos jakamisesta ❤️
Millaisena siivousaddiktiosi ilmeni? Oliko miten vakava? Itselläni tällä hetkellä samanlainen addiktio. Se on hallinnut elämääni viimeiset neljä vuotta, nyt siinä pisteessä että arkielämä ei ole nautinnollista. Se on laskelmoitua, stressaavaa ja ahdistavaa. Myönsin ongelman itselleni viime vuoden kesäkuussa, kun en voinut kutsua perheenjäseniäni kotiini ahdistumatta kyläilyn jälkeisestä siivousurakasta. Avauduin läheisilleni ongelmasta syyskuussa. Pelkona oli hylkäys ja hulluksi leimautuminen. Sain sitä vastoin enemmän myötätuntoa ja tukea kuin olisin voinut kuvitellakaan. Tie parantumiseen on avattu mutta se on ollut vaikea ja erittäin kivinen mutta alussa. Miten itse paranit addiktiostasi? Mitä se vaati ja miltä sinusta tuntuu nyt? Olen psykiatrisen avun lisäksi yrittänyt etsiä netistä vertaistukiryhmiä siinä onnistumatta. Kaikki neuvot otan vastaan. Kiitos etukäteen ♡
Hei Tea!
Lämmin kiitos kommentista ja tämän jakamisesta <3 Minun addiktioni ei ehkä ollut kovin vakava, mutta ahdistava se oli. Piti olla aina siistiä, tavarat paikoillaan ja mattojen hapsut suorassa- Siivosin, vaikka olin rättiväsynyt, ja olin ahdistunut, jos kaikki ei ollut kuten "piti", eli oli sisäinen pakko siivota. Paranin, kun sairastuin syöpään: alkoi olla elämässä muita asioita, joista huolestua. En jaksanut siivota eikä se äkkiä tuntunut edes tärkeältä. Sairastuminen laittoi alulle henkisen kasvun ja tunnetyöskentelyn polun. Aloin miettiä, miksi siivous on niin tärkeää ja miksi käytän siihen niin paljon aikaa. Addiktio helpotti vähitellen, kun pohdin asioita ja aloin oivaltaa, miksi siivosin. Vastustin tietoisesti siivousintoani ja nyt olen siinä pisteessä, ettei huvittaisi siivota ollenkaan: hyvä, jos saan kerran kahdessa viikossa siivottua 🙂 Pidän edelleen siitä, että ympärillä on kaunista, mutta pölyt pinnoilla ja hiekka lattialla ei enää häiritse. Se tuntuu todella hyvältä ja olen kiitollinen, että yksi addiktio on pois pelistä. Pääsin alkuun sillä, että aloin miettiä, mitä tunteita työnnän sivuun siivoamisella ja minkä tarpeiden tyydyttämistä siivoaminen edustaa. Tärkeää oli myös myöntää, että minulla on addiktio ja suhtautua siitä huolimatta itseeni lempeästi, hyväksyvästi ja rakastavasti. Voimia addiktiosta irrottautumiseen & iloa ja valoa kevääseen! Halauksin Kaisa