Viime syksynä kirjoitin kehoni arvista, eikä kehoteema taida jättää minua rauhaan ennen kuin se on käsitelty. Hävettää myöntää, että olen jälleen kerran hukassa kehonkuvani ja naisellisuuteni kanssa. Lisäksi hävettää se, että hävettää. Tätä tekstiä oli vaikea kirjoittaa, saati julkaista. Tein silti molemmat, sillä tiedän, etten ole yksin kipuiluineni. Katselin jokin aika sitten dokumenttia Naisenkaari, jossa upea nainen kertoi muuttuneensa iän myötä ikään kuin näkymättömäksi. Pystyn samaistumaan tähän.
Häpeä
Olen aikaisemmin ollut suorastaan ylpeä siitä, että minulla on hyvä itsetunto ja terve kehonkuva. Totuus tuntuu kuitenkin olevan jotakin muuta. Tai ehkä tuo olikin totta aikaisemmin, mutta nyt on toisin. Tällä asialla on selvästi vielä jokin tehtävä elämässäni, koska se tulee aina vain uudelleen kohdattavaksi. Eikä siis ollut häpeäkään kaikilta osin läpikäyty, vaikka niin luulin. Opittavaa riittää.
Kehonkuvani irvistää peilistä ikävästi.
Kehonkuva
Totta on, että minulle on kertynyt muutama kilo, ihoni veltostuu, ryppyjä ja juonteita ilmestyy, kehoni ja ulkonäköni muuttuvat. XS-kokoiset vaatteet eivät enää sujahda päälle eikä peiliin katsominen enää tunnukaan hyvältä, vaan ahdistaa ja surettaa, suututtaakin. Huomaan vältteleväni peilejä, sillä kehonkuva irvistää niistä takaisin.
Syitä
Kyllä, muutoksille on syitä. En ole liikkunut yhtä paljon kuin ennen, vain tanssinut ja haahuillut metsässä. Olen herkutellut. Olen ikääntynyt. Olen käynyt syöpähoidoissa. Soluni saavat osakseen sellaista ryöpytystä, että vähemmästäkin väsyvät ja vanhenevat. Liian mukava sohva on uinut olohuoneeseemme. Olen opetellut lempeyttä itseäni kohtaan. Koomista, tragikoomista, ristiriitaista.
Syvempiä syitä
Mietiskellessäni mieleeni on alkanut nousta asioita, joiden olin antanut painua polttomerkeiksi naiseuteeni. Joku kommentoi voitonriemuisesti, että takapuoleni on alkanut levitä (olin tuolloin raskaana). Toinen keksi joka kerran nähdessämme jotakin letkautettavaa pukeutumisestani ja kolmas ilmoitti, että minulle pitäisi saada vähän lihaksia kroppaan. Neljäs nauroi, miten näin kapeasta lantiosta voi syntyä lapsi. Mieleeni muistuivat myös mummoni puheet omasta kehonkuvastaan: liian laiha, muodoton, pieni rääpäle, kummajainen. Ja kietoutuva vertailu minuun kuinka samanlaisia olemme. Taakkasiirtymää.
Itsetuntoni ei ollutkaan terästä.
Uskomuksia
Uskomuksekseni oli muotoutunut, että nainen on kaunis, kun hän on laiha. Lihoa ei saa missään olosuhteissa. Samoin puikahti päähäni ajatus, että naisen on oltava lihaksikas, kiinteä ja fyysisesti loistokunnossa. Aloin uskoa, että pukeutumiseni on vähän noloa, tätimäistä ja tyylitöntä, samoin hiukseni. Ei itsetuntoni ollutkaan terästä, kun annoin muiden kommenttien hiljalleen nakertaa sitä. Kyse on kuitenkin aina siitä, miksi annan tällaisten kommenttien vaikuttaa itseeni. Yksi syy on herkkyyteni, etenkin sanoille. Siitäkin huolimatta, että kommentit kertovat enemmän kommentoijan omista haavoista ja peloista. Toisaalta loukkauksista saa kyllä tulla paha mieli – etenkin, kun loukkaajina on rakkaita ihmisiä.
Määrittelyä
Mikaela kysyi, mitä kauneus mielestäni on. Kerroin ajattelevani, että se on itsensä kantamista ryhdikkäästi ja pystypäin ja sitä, että hyväksyy itsensä juuri sellaisena kuin on; nauttii olostaan omissa nahoissaan. Kauneus lähtee sisältä ja näkyy pilkkeenä silmäkulmassa. Fyysinen ja henkinen hyvinvointi näkyvät ulospäin hyvänä olona, valona katseessa ja koko olemuksessa. Selostukseni jälkeen Mikaela kysyi: ”Mitä noista ominaisuuksista sinulla ei ole?”
Tiedän, että on, mutta en enää näe niitä. Äkkiä ymmärsin, että olen paitsi alkanut hävetä ulkonäköäni myös miettiä, mitä muut mahtavat ajatella siitä. Aivan kuin ketään kiinnostaisi! Toisaalta tämä on raadollisen ristiriitaista, sillä näen kaikki muut naiset kauniina, aivan jokaisen! Luulen, että minua katsoo tällä hetkellä peilistä aivan eri näköinen ihminen, kuin minkä muut näkevät. Ja uskoisin, etten ole ainoa, jonka suhteen asia on näin.
Mikään ei muutu, jos en muuta omaa ajatteluani.
Käsityksiä
Kauneuskäsitykset liittyvät kulttuuriin ja aikakauteen ja myös muuttuvat jatkuvasti. Miksi siis pitäisi jäädä jumiin jonkun luomaan mielipiteeseen siitä, millainen on kaunis tai naisellinen nainen. Mikään ei muutu, jos en muuta omaa ajatteluani ja käyttäydy sen mukaisesti. Nyt vähän harmittaa, että kiukuspäissäni myin kaikki lyhyet shortsini, kun ajattelin, etten enää ikinä kehtaa käyttää niitä. Mitä pahaa tapahtuu, jos näytän, millainen iho minulla on? Ei mitään. Ei saisi antaa muiden eikä myöskään omien vääristyneiden uskomusten sanella sitä, millaista naisellisuutta elän todeksi.
Ymmärrystä
Jos kuva omasta itsestä on pahasti tärähtänyt ja säröillä, on aivan sama, mitä muut sanovat – siis tarkoitan myönteisiä asioita. Nyt ymmärrän niitä realitysarjojen kauniita naisia, jotka kertovat tuntevansa itsensä rumiksi ja jotka saavat sitten kuulla tuntemattomien ihmisten kommentteja itsestään. Kukaan ei näe naista rumana.
Tunnen jälleen kerran syyllisyyttä näin pinnallisten asioiden miettimisestä. Vähän perspektiiviä, Nainen! Ja sitten keskityn jälleen lempeyteen, sillä kyllä minä saan miettiä myös pinnallisia asioita – mitäs sitten?! Toki voin ja haluankin pitää itsestäni hyvää huolta, mutta vain itseni vuoksi, vain jotta voisin hyvin. En säntäilläkseni puolivillaisten, oletettujen kauneuskäsitysten perässä.
Back to the track, Nainen!
Ymmärrän, että käsitys omasta kauneudestani on jo jonkin aikaa perustunut asioille, joita en enää halua ylläpitää! En halua vahtia jokaista suupalaani, en halua harrastaa liikuntaa pakonomaisesti. En halua enää yrittää miellyttää muita. Vaikken ole enää nuori, laiha enkä sileä, olen silti ihana ja juuri sopiva.
Eheytymistä
Kyllähän minä järjellä ajatellen tiedän, että kelpaan, että olen hyvä juuri tällaisena, joksi minut on luotu. Tällainen minun kuuluu olla. Vielä parantumattomat haavat ja polttomerkit kuitenkin kirvelevät ja pistävät järjelle kampoihin. Vaativuus minua itseäni kohtaan, vuosien riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden kokeminen. Olisinko vihdoin valmis päästämään irti, onko nyt aika eheytyä ja korjata koko vääristynyt minäkuva?
Ulkonäkö ei taidakaan olla koko totuus.
Päätän päästää irti vanhoista loukkauksista, enkä kanna niitä enää sydämelläni. Polttomerkit saavat nyt arpeutua, haalistua ja parantua. Loukkauksia tulee varmasti vastakin, mutta jos minussa ei ole tarttumapintaa niihin, ne valuvat hiekkaan. Kommentithan ovat vain mielipiteitä, ilkeitä sanoja tai vitseiksi puettuja typeryyksiä.
Hyväksyntä
Olin tottunut olemaan ihana sporttisena, hoikkana, energisenä vauhti-Kaisana, vaikken sisäisesti ollutkaan tyytyväinen tai onnellinen. Nyt totuttelen olemaan ihana Kaisana, joka olen nyt. En enää oikein edes erota, mikä on oikeasti, esimerkiksi vanhenemisen myötä muuttunutta, ja mikä pettymyksen aikaansaamaa vääristymää peilikuvassa! Olen muuttunut kulkemani matkan myötä sisäisesti, ja olen siitä iloinen. Miksen iloitsisi myös ulkoisista muutoksista? Ikä ja elämänkokemus ovat iloitsemisen ja kiitollisuuden arvoisia asioita, joten näkyköön eletty elämä myös kehossani! Takaisin raiteille ja kehonkuva kuntoon! Eläköön rypyt, arvet, makkarat, suonikohjut, patit ja roikkuva iho! Eläköön täydellinen epätäydellisyys. Eläköön ruumiini temppeli!
kuva: unsplash.com
