Tiedoksenne, että olen aloittanut ihmiskokeen. Itselläni. Päätin pysähtyä, koska en ole tainnut pysähtyä ehkä ikinä. Oikeasti. Nyt kokeilen, mitä tapahtuu, kun lopettaa suorittamisen edes pienessä mittakaavassa. Wish me luck.
Otin fitnessmittarin ranteestani kuusi päivää sitten. Tuntui yhtä aikaa kammottavalta ja ihanalta. En voi käsittää, miten iso juttu yhdestä muovimöhkylästä luopuminen on. Minähän olen järkevä ihminen, hyvänen aika! Mittari on ollut ranteessani niin kauan, että se on kovertanut vasemman ranteeni ihoa kuten sormuksilla on tapana tehdä sormille. Ja minähän rakastan liikuntaa! Mitä nyt tapahtuu?
Toissapäivänä laitoin mittarin takaisin ranteeseen ja tunsin suurta helpotusta; olo muuttui heti turvalliseksi. Voitteko kuvitella? Miten ihminen voi ajautua tällaiseen? Huomasin miettiväni ihan oikeasti, että kuka nyt mittaa sykettäni yöllä? No sykkisiköhän se sydän ihan mittaamatta?! Mistä tiedän, kuinka olen nukkunut, ellei Polarini sitä kerro? No hmm, saattaa todella olla, että sen tietää ihan olotilasta. Vielä kuuden päivän jälkeenkin käy mielessä, minkälaiset päivän prosentit mahtaisivat olla ja minkälaisia treenihyötyjä mittari minulle ihanasti kuiskuttaa. Päivään muuten jää paljon lisää aikaa, jos ei käytä jokaista liikenevää hetkeä pepputreeniin tai punnertamiseen. Mitä oikein pakenen suorittamalla?
Liikuntasuoritusten raportointi Heiaheiaan jäi myös tauolle. Tajusin, ettei mikään enää riitä. Että päässäni rullaa jatkuvasti, miten vielä ehtisin tänään liikkua: ehkäpä pieni jumppapallotreeni, kävelylenkki, Selätin-pyörittely edes? Ihan vaan puolen tunnin jooga? Kehonpainotreenin nyt ehtii tehdä vaikka telkkaria katsellessa…
En muista, milloin olisin ollut kokonaisen päivän harrastamatta mitään liikuntaa. Olin ajautunut tilanteeseen, jossa edes 10 tuntia liikuntaa viikossa ei ollut tarpeeksi. Lapseni ovat jo jonkin aikaa vitsailleet kustannuksellani: ”Joo äiti, mitä jos juokset tonne roskikselle 7 kertaa ja takaisin, niin saat pikku treenin samalla?” Tai: ”Äiti, sä voisit ihan hyvin kyykätä pari ylimääräistä kertaa kun laitat ruokaa uuniin, vai mitä?”
Suorittamisesta armollisuuteen
Kyllä, liikunta on terveellistä – paitsi silloin, kun se ruokkii jo valmiiksi ylikierroksilla käyvää kehoa kiihtymään vielä vähän lisää. Tai kun liikkumisesta tulee suorittamista sen vuoksi, että saa merkinnän johonkin verkkopalveluun, tavoitetunnit täyteen – mieluiten tuplasti! Pakko liikkua, että pysyn terveenä ja hyväkuntoisena. Miten kävi ilon ja hyvän olon, joiden vuoksi alun perin liikuin?
Kiitos, Eevi Minkkinen, kirjastasi Ole itsellesi armollinen. Se sai minut ajattelemaan, että kun olen taipuvainen suorittamiseen, tällainen mittarointi ei tee minulle hyvää. Kiitos myös Mikolle, joka Eevin kirjasta vinkkasi.
Ymmärrän, että olen tehnyt itselleni karhunpalveluksen suorittamalla liikuntaa yltiöpäisesti. Luullen, että se pitää minut terveenä. Mutta nyt sitä armollisuutta – ihminen on erehtyväinen. Jos ei kerralla tajua, niin kyllä elämä muistuttaa: tulee uusi stoppi.
Ihmiskoe saa jatkua niin kauan, että oikeasti vierotun sekä rakkaasta mittaristani että suoritusten raportoimisesta. On opittava päästämään irti. Haluan uskoa, toivon ja rukoilen, ettei ole liian myöhäistä. Sitä paitsi tein tärkeän havainnon: liikuntaa voi harrastaa myös itseään ruoskimatta ja vaikka sitä ei raportoisikaan mihinkään 😀 Jos tiedätte mitä tarkoitan?
Artikkelikuva: pexels.com
Tunnistan. Otselleni pahinta oli silloin, kun suoritin juoksulenkin jotta päivässä olisi edes se tunti aikaa, jolloin ei tarvinnut miettiä. Sekin aika piti tilastoida. 😉