Käyn kerran vuodessa syöpäkontrollissa. Tämän vuoden kontrolli on yli kaksi kuukautta myöhässä. On hämmentävää, miten pelko hiipii mieleen aina, kun alkaa olla vuositarkastuksen aika ja tällä kertaa olen saanut kokea, miltä tuntuu, kun pelko pitkittyy. Nyt minulla on jo päivämäärät tiedossa, tammikuun lopussa tutkitaan ja tulkitaan.
Voin hyvin ja tunnen itseni terveeksi, mutta se ei kuitenkaan täysin hälvennä pelkoa. En nimittäin tuntenut itseäni sairaaksi edes sairastuessani; ainoa ero tavalliseen oli möykky oikeassa rinnassa. Ja sitten ykskaks tilanne olikin vakava. Itseni rauhoittaminen on välillä haastavaa. Vaikka olen harjoitellut pelon kanssa elämistä ja tulen sen kanssa toimeen, se maistuu karvaalta ja tuntuu painona sydänalassa.
Muistan hyvin sanoneeni ennen sairastumistani, etten pelkää mitään. Olin oikeasti silloin sitä mieltä. Elämä taisi tuolloin ajatella, että ”Vai sillä lailla! Odotahan vaan!” Sittemmin olen tullut nöyremmäksi. En tiedä, tottuuko pelkoon koskaan täysin. Ehkä tärkeintä on, ettei anna sen rajoittaa. Tosin sekin on vain lohdullinen ajatus, ja välillä kovin vaikeaa käytännössä. Pelko maistuu metalliselta ja tuntuu viisteinä koko kehossa.
Pelkäsin leikkausta, koska ajattelin, etten herää nukutuksesta.
Pelkäsin, etten saisi jatkaa elämää.
Pelkäsin, että lapseni menettävät äitinsä.
Pelkäsin, että hoidot tekisivät oloni sairaaksi.
En pelännyt rinnan tai hiusten menettämistä.
En pelännyt että rakkaani hylkäisivät minut.
En pelännyt kuolemaa.
Ajattelin, että olisin pelännyt syöpähoitoja lamaannukseen asti. Joskus voi kuitenkin yllättää itsensä reagoimasta aivan eri tavalla kuin olisi voinut kuvitella. Päiväkirjamerkintäni joulukuulta 2014:
11.12., Meilahti, Syöpäpoliklinikka, osasto 8; sytostaattitiputukset Herceptin 90 min, Taxotere 65 min
”Herceptinin aikana kasvojen punoitus ja pulssin nousu, muuten ok. Paineet n. 116/83, pulssi 76. Taxoteren aikana ei mitään tuntemuksia. Kylmäpussipäähine ja käsineet, suussa jääpaloja ja sorbettia. Kaikki meni hyvin. Kotona mietin, kuinka suuri osa tuntemuksista on psyykkisiä; tuntuvatko asiat siksi, että huonekaveri kertoi seurauksia tulevan? Todella normaali olo.
Energiaa riittää, mutta toisaalta uni kutsuisi, väsyttää. En jaksaisi vastailla ystävien hyvää tarkoittaviin viesteihin ja puheluihin, haluan olla rauhassa. Kortisonin pitäisi valvottaa. Vatsa on turvoksissa ja huulet kuivat (tosin huulet ovat olleet kuivat jo kaksi viikkoa :D).
Liikutuin isän sanoista Facebookissa. Tunteet on muutenkin herkässä. Olin levollinen, kun aamun (ennen tiputusta) pelko helpotti, ja kiitollinen. On uskoa, on luottoa. Odotan rauhallisena jatkoa, mitä ikinä tuleekin.”
Rohkeutta ei ole ilman pelkoa. Voiko pelätä ja olla rohkea yhtä aikaa? Onko pelkuruutta olla päästämättä irti pelosta? Voiko pelkoa käyttää rohkeuden rakentamiseen?
Kun pelottaa, auttaa parhaiten, kun hengitän syvään ja kerron itselleni: Kaikki on hyvin. Juuri nyt. Ja se riittää: olemme samalla viivalla, sillä kaikilla meillä on vain tämä hetki. Pelon alla elää aina toivo, ja silloin se maistuu vähän vaniljajäätelöltä. Sillä toivossa kytee kiitollisuuden kipinä – ja siitä, jos mistä saa voimaa ja rohkeutta. Olen elossa! Nyt.
