Olipa kerran pieni joulu. Se syntyi hauraana ja hentona hämäränhyssyisen, marraskuisen aamun sinisellä hetkellä ja räpytteli silmiään. Sitten se haukotteli ja oikoi ryppyisiä, rapisevia jäseniään, ja tunsi rinnassaan kummallista muljahtelua.
Pieni liekki
Joulu silmäili ympäristöään ja näki kynttilän liekin lepattavan kauempana lipaston päällä. Sitä katseli pää kallellaan pieni lapsi aivan hiljaa. Lapsi hengitti kohti liekkiä ja seurasi, kuinka se eli ja liikkui hengityksen mukana. Joulu vallan hypnotisoitui moisesta läsnäolon täyteydestä ja tunsi, kuinka sen rinnassa muljahti jälleen. Huoneeseen saapui äiti, joka säikähtäneenä hätisti lapsen kauemmaksi kynttilästä ja huokaisten nosti kynttilän korkeammalle, lapsen ulottumattomiin.
Ilokivi liiveissä
Joulu kuunteli, kun äiti puheli lapselleen: ”Nyt on kyllä niin pimeää ja rinnassa raskasta, että on laitettava keltainen ilokivi liiveihin! Jospa se sieltä loisi valoa ja toisi minulle iloa.” Lapsi ihmetteli, mitä liivejä äiti tarkoitti, ja sai naurahduksen kera vastaukseksi, että naisilla on rintaliivit juuri siksi, että niihin voi sujauttaa parantavia ja huolia poistavia jalokiviä ja kristalleja. Pieni joulu tunnusteli omaa rintakehäänsä ja mietti, mistä saisi oman ilokivensä. Se painoi silmänsä kiinni ja toivoi oikein kovasti. Juuri silloin se tunsi rinnassaan lämpimän läikähdyksen ja kun se katsoi alaspäin, se näki, kuinka se sydämestä loisti hennosti tuikkiva valo. Heti suli joulun kasvoille iloinen hymy, ja se ajatteli: ”Aina kannattaa toivoa!”
Valo sydämessä
Marraskuu pakastui joulukuuksi, ja joulu seuraili, kuinka pieni perhe valmisteli valon juhlaa. Se ihasteli lapsen kykyä nauttia piparitaikinan mausta, torttujen leipomisesta ja kalenteriluukkujen avaamisesta, ja suri äidin silmien välissä syvenevää huoliryppyä. Parhaita hetkiä olivat joulun mielestä ne, joina äiti ja lapsi nauroivat yhdessä glögimukin äärellä kortteja askarrellen ja tonttuparaatia kuunnellen. Silloin joulun rintavalo kirkastui ja lämmitti joulua voimistuvalla hohteellaan.
Lämmintä läikähtelyä
Joulu katseli joulukalenterin 15:ttä jaksoa ja myhäili, kun lapsi kiljahteli ilosta. Se heitti ihastuksissaan kuperkeikan olohuoneen lattialla ja kun se mätkähti lattialle yhtenä myttynä, se kuuli lapsen nauravan ääneen ihanaa lapsen naurua. Kun joulu kohotti päänsä, se näki lapsen katsovan sitä pää kallellaan suoraan silmiin ja hymyilevän. Joulu hämmästyi, koska se oli luullut olevansa näkymätön. Lapsi osoitti televisiota ja niin joulu ja lapsi katsoivat jakson loppuun yhdessä. Joulu ajatteli miettiväisenä, miten hyvältä tuntuu tulla nähdyksi.
Kun viikkoa ennen aattoa oli aika koristella kuusi, joulu ihasteli silmät ymmyrkäisinä koristeiden himmeää hehkua ja joulupuun huumaavaa tuoksua. Kun äiti ja lapsi olivat kömpineet unten maille ja tuhisivat kotoisasti, joulu sytytti kuusen kynttilät ja järjesteli sen koristeet omasta mielestään huomattavasti kauniimmin. Se hihitteli itsekseen ja nautti lämpimästä läikähtelystä sydänalassaan.
Kimmellystä silmissä
Eräänä kauniina lumisateisena iltana äiti säntäili kiireisenä ympäriinsä ja hoki tuskastuneena, että hänen on vielä ehdittävä sitä ja tätä ja tuota ja sen sellaista. Lapsi kysyi: ”Äiti, miksi täytyy tehdä tuo kaikki?” Äiti vastasi, ettei joulu tule, jos kaikkia asioita ei ole hoidettu ja huolehdittu, puunattu, järjestetty ja tuunattu. Lapsi halasi äitiään vatsan korkeudelta, katsoi tätä sitten tiukasti silmiin ja ilmoitti painokkaasti: ”Äiti, joulu on jo täällä. Minä näin sen. Ei tarvitse tehdä enää mitään. Joulu on täällä ja meillä on ihan kaikki, mitä tarvitsemme!”
Silloin joulu näki äidin silmäkulmassa kimmeltävää vettä ja tunsi oman sydänvalonsa suorastaan leiskuvan. Äiti silitti hellästi lapsen päätä ja pyyhki silmänsä mikrokuiturättiin.
Joulutarina
Joulu kellahti tyytyväisenä villahuovan alle ja ajatteli, ettei se itse asiassa enää ollutkaan niin pieni. Oikeassa seurassa pienikin tuntee itsensä juuri oikean kokoiseksi. Pian joulun oli kuitenkin kohottauduttava sohvan nurkasta, koska se tunsi lapaluissaan kummallista painetta. Joulu kipitti hiukan hädissään peilin luo ja näki kuvajaisestaan, kuinka sen selässä hehkuivat kauniit, joulunpunaiset siivet! Joulu räpsytti siipiään, nousi ilmaan, kopsautti tottumattomuuttaan päänsä lipputankoon ja kohosi sitten pää pyörällä korkeuksiin. Silloin se näki, kuinka sen alapuolella tuikkivat tuhannet ja tuhannet joulun valot ja kynttilät. Tarkemmin katsottuna kaikki oli pelkkää kirkkautta ja valoa!
Joulu jäi pitkäksi toviksi ihastelemaan allaan levittäytyvää valomerta ja lennähti sitten jo taitavammin takaisin olohuoneeseen. Siellä se näki, kuinka lapsi kiepsahti äitinsä syliin ja pyysi: ”Kerro, äiti, joulutarina!” Ja niin äiti alkoi kertoa tarinaa joulusta, joka syntyi hämäränhyssyiseen marraskuun aamuun hauraana ja hentona silmiään räpytellen… Lapsi sulki onnellisena silmänsä ja hymyili.
Suloista, läsnäolevaa joulua juuri sinulle!
ps. Saduttaako vielä? Lue Jouluvarpaat vuodelta 2019 :o)
kuvat: Unsplash
