Oli pilvinen pakkassää, kun saattelimme sinut toivomasi mukaisesti maahan, ukin viereen, joulukuun 16:ntena päivänä 2023.
Hautakimppumme kortissa toivotimme sinulle hyvää taivasmatkaa. Ukin kuoleman jälkeen kielsit käyttämästä sanaa ihana toivotusten yhteydessä. En siis saanut toivottaa ihanaa joulua tai syntymäpäivää, vaan ohjeistit kirjoittamaan mm. kortteihin ”hyvää”, koska muu olisi tuntunut mielestäsi valheelliselta. Ilman ukkia ei mikään enää ollut ihanaa. Ihmettelin ehkä hiukan, mutta tein, kuten vaadit. Luonnollisesti en siis toivottanut sinulle myöskään ihanaa taivasmatkaa, vaikka salaa sitä toivoinkin. Pääsisithän vihdoin jälleen ukin syliin.
Lapsuuden kesät
Olit tärkeä osa elämääni ja se ihminen, jolta sain loputtoman määrän hyväksyntää ja kannustusta, jopa ihailua. Lapsuuden kesistä on jääneet suloiset, kauniit ja railakkaat muistot. Viljelit huumoria ja nauraa rätkätimme jatkuvasti. Näin sinussa tuolloin peppipitkätossumaista kapinallisuutta ja villiyttä. Veitte meitä lapsenlapsia ukin kanssa reissuille ympäri Suomea ja kyläilitte usein luonamme etelässä. Saimme leikkiä helmilläsi ja leikkimökkiin annoit auliisti oikeita, kauniita astioita käyttöömme. Laitoit maailman parasta ruokaa eikä pullapusuillesi vedä mikään muu pulla vertoja. Iltaisin, saunan jälkeen, katsoimme yhdessä tv:tä. Silloin vedit sinapinvärisessä nojatuolissa istuessasi jalat takapuolen alle ja söit papiljotit päässä ruusunmarjaviiliä.
Sinnikkyyden perikuva
Sinnikäs, sitä sinä toden totta olit. Vaikka ukin kuolema oli sinulle kauhea shokki, et antanut periksi, vaan jatkoit elämää yksin yli 26 vuoden ajan. Loit itsellesi uudenlaisen arjen omassa tutussa talossasi; leivoit pullaa, kuten ennenkin, kannoit matot ulos viikoittain, kiikuit tikkailla pesemässä ikkunoita ja potkuttelit tai pyöräilit kylälle kauppaan, pankkiin ja apteekkiin. Vaikka ikävä oli kova, olit tarmokas, etkä jäänyt missään tilanteissa toimettomaksi. Kerroin sinusta usein tarinoita työkavereilleni ja lentävät lauseesi jäivät elämään. Kirjoitin neuvokkuudestasi pari vuotta sitten blogiinkin ja itse asiassa löydyt 17:stä muustakin kirjoituksesta täällä… Sinulle oli valtava järkytys myös isäni kuolema – hänhän oli esikoisesi. Sanoit, että on epäreilua joutua kokemaan oman lapsen kuolema. Sitähän se todellakin on.
Yksinäisyys
Tunnen surua siitä, että me kaikki läheiset olimme niin kaukana täällä etelässä. Olit yksinäinen. Isäni haki sinua Porvooseen kesäjuhliin ja joulun viettoon, mutta viimeisinä vuosina et enää halunnut lähteä kotoasi. Olen iloinen, että yhteytemme säilyi puhelimessa puhumisen, kirjeiden ja korttien myötä. Muistit aina kiittää valokuvista, joita lähetin etenkin lapsistamme. Naapureistasi alkoi hiljalleen aika jättää ja kylä hiljeni hiljenemistään. Surit, kun ei ollut juttukaveria. Seurasit äärimmäisen tarkasti aikaasi ja olisit halunnut keskustella maailman ajankohtaisista asioista. Pidin kiinni siitä, että vähintään kerran vuodessa ajelin tai ajelimme sinua katsomaan, ja olen onnellinen, että lapseni ovat saaneet tuntea isomummonsa niin hyvin.
Aiempaa elämää
Jossakin vaiheessa lapsenlapsikin ymmärtää, että mummolla on elettyä elämää ennen 42-vuotiaana mummoksi tuloaan. Meissä kaikissa on monta puolta, kannamme mukanamme koko elämäämme ja sen hillittömän moninaista tapahtumakirjoa. Raotit omaasi vasta pari vuotta sitten, kun kerroit lapsuudestasi, Helsingissä sukulaisten luona vietetyistä nuoruutesi kesistä ja kahvilatyöstä Suomenlinnassa. Olin ymmyrkäisenä ihmeestä ja uteliaisuudesta. Väsyit vanhojen asioiden muistelemisesta ja todennäköisesti etenkin niiden mukanaan tuomista vahvoista tunteista. Kun seuraavan kerran koetin kysyä lisää, olit sairas ja sen vuoksi muissa maailmoissa. En saanut enää toista tilaisuutta ja ajattelen, että olisi pitänyt kysyä aiemmin. Olen kuitenkin kiitollinen tuon päivän ihmeellisistä tarinoista. Ne kasvattivat omia juuriani.
Kiitos
Oli vaikeaa hyväksyä, kun muutuit – ikä, vanhuus, sairaus, mikä ikinä sinua muuttikaan. Tuli harhaisuutta, kiukkua, epäilyksiä… ja ne vain piti hyväksyä. Näin sinut viimeksi elokuussa, etkä ollut enää ihan varma, kuka olen. Sanoit kuitenkin, että tuntuu ihanalta, kun silitän (huomaa sanavalinta!). Ja sitten, äkkiä, huomaankin seisovani haudan reunalla jättämässä viimeistä ruusua. En voi olla ajattelematta kukkia, joita ukki toi sinulle viikoittain, avioliittonne jokaisena perjantaina. Kurkkua kuristaa, mutta se lohduttaa, että sait lähteä rauhassa, unen siivin.
Kiitos, kun olit elämässäni niin kauan. Hyväksyit minut täysin sellaisena kuin olen. Sanoit, etten ole vielä kokenut oikeaa rakkautta. Mistä voit sen tietää, mietin. Nyt ainakin lähetän sinulle niin paljon rakkautta ja niin usein kuin voin. Kuten totesin isän, sinun lapsesi kohdalla, ihmisen elämää ei mitenkään voi tiivistää yhteen tekstiin, vaikka se olisi miten pitkä. Lopetan siis ja lausun: kiitos yhteisestä matkasta, mummo! Jatketaan reissukommellusten muistelua muissa kanavissa.
Rakkaudella Kaisa
Artikkelikuva: Pixabay, muut kuvat: kotialbumit
