Ilo tuntuu hyvältä! Ja silloin, kun se katoaa usvan taakse, tuntuu kurjalta. Keskellä kauneinta ruska-aikaa puikahti iloni jälleen sordiinon sisälle ja kumisi sen uumenissa vaimennettuna.
Sordinoitu ilo
Minun on lähtökohtaisesti helppo tuntea iloa, se on minulle luontaista. Olen itsestäänilostuvaa sorttia! Iloni tulee suurimmaksi osaksi kiitollisuuden tervetulleena kylkiäisenä, sillä olen kiitollinen niin paljosta. Tunnen surua, kun ilo painuu arjessani taustalle.
Kesti kauan ymmärtää, kuinka paljon syöpälääkkeet vaikuttavat mieleeni. Estrogeenin nollille vetävä kapseli vatsarasvassa sulaa hitaasti ja ui tehokkaasti laskemaan mielialojani. Toinen lääke asettuu usvakerroksena iloni päälle, jolloin tiedän tavallaan olevani yhtä iloinen kuin ennenkin, mutta tunnen ilon sordinoituna, vaimennettuna. Se on hämmentävää ja outoa, enkä totta puhuen välillä oikein edes muista, kuka olen…
Ilo kalenteriseurannassa
Olin vuosien ajan niin keskittynyt lääkkeiden aiheuttamiin fyysisiin sivuoireisiin, että kesti kauan ymmärtää (tai myöntää), millaisia vaikutuksia niillä on mieleeni. Ja näin on siitä huolimatta, että tiedän meidän olevan kehon, mielen ja sielun muodostama kokonaisuus, jossa yhtä osaa ei voi käsitellä ilman, että se vaikuttaa toisiin! Kalenteriseuranta auttoi lopulta, sillä sen avulla huomasin, että tietynlainen apeus tai ilovaimennus kulkee synkassa hoitojen kanssa. Muutkin tunteeni loiskahtelevat samassa, hiukan hyisessä syklissä: niitä on vaikeampi tunnistaa ja välillä ihmettelen, miksi tunnen ja toimin niin kuin toimin. Kiusallista.
Iloni onkin hailakan laimeaa, ja se harmittaa.
Lääkeaineet eivät vaikuta ainoastaan siihen, johon niiden kuuluu vaikuttaa, vaan ihan koko minuun ajatuksineni ja tunteineni. Ne ohittavat aivoveriesteen ja muovaavat aivojeni kemiaa; uivat kaikkiin kerroksiini. Vai sydämessäkö ne tunteet sijaitsevat? On aivan valtavan vapauttavaa, kun sisäsyntyisen iloni päälle laskeutunut usvaharso alkaa hälvetä parin viikon kuluttua hoidosta! Ai niin, tällainen minä olen: ihan mukava mimmi. Sordiino avautuu ja sen sisällä vankina nyhjöttänyt oikea minäni ponnahtaa jälleen esiin. Se tuntuu suurenmoiselta!
Lääkkeetön vaihtoehto
Kyllä, minulle tarjottiin mielialalääkettä. En ottanut vastaan. Miksi sotkea lääkkeellä lisää sitä, joka lääkkeellä on aiheutettu? Minähän tiedän, mistä vieno, ajoittainen alakuloni johtuu! Tiedän syyn ja tiedän keston, ja tulen asian kanssa toimeen. Tunnen surua, mutta tulen toimeen. Myös sordinoitu ilo on iloa. Olen opetellut hyväksyntää, ja se helpottaa. Aina.
kuva: Shutterstock
