Siinä hän on, rakas ihminen. Juuri nyt hän voisi yhtä hyvin olla kuka tahansa, täysin merkityksetön tai tuntematon. Yhteys on poikki, katki, rikki.
Katkennut yhteys
Opimme puhumaan noin yksivuotiaina, mutta näköjään sanojen tuottamista saa harjoitella vielä näin keski-iässäkin! Tässä tekstissä tarkoitettu puhumisen vaikeus viittaa aikuiselämän tilanteisiin, jossa puhumiselle ei oikeasti ole minkäänlaista tosiasiallista estettä, mutta joissa sanoja ei vaan saa sanottua. Vaikka todellakin olisi tarpeen. Silloin usein katkeaa kahden ihmisen välinen yhteys – ja miten turhaan! Katko alkaa yleensä mielen pahoittamisesta ja olisi todennäköisesti estettävissä parin sanan avulla. Mutta.
Pyristelevät sanat
Kuinka vaikeaa voi olla avata suunsa? Miksi sanat eivät tietynlaisissa ristiriitatilanteissa yksinkertaisesti tule ulos, vaikka ne siinä huulilla pyristelevät niin, että ihan kutittaa? Joku karjuu suuttuessaan tai tullessaan loukatuksi ja käyttää sanoja vähän liiankin tehokkaasti. Ja toinen taas mykistyy ja sulkeutuu kuin simpukka, napsauttaa sana-arkkunsa kannen kiinni. Kysymys on reagointitavasta. On kiinnostavaa, mitä tapahtuu, kun ristiriitatilanteessa on kaksi samalla tavalla reagoivaa tai kaksi eri tavoin käyttäytyvää ihmistä. Stressaavaksi koetussa tilanteessa aktivoituvat puolustusmekanismit (ihan pyytämättä ja selkäytimestä). Jos jossakin kohtaa elämässä on oppinut ristiriitatilanteessa vetäytymään tai sulkeutumaan, tulee todennäköisesti käyttämään samaa tapaa myös jatkossa, vaikkei se enää palvelisikaan. Muutosvaiheessa ymmärtää jo, ettei haluaisi enää toimia vanhalla kaavalla, muttei ole vielä löytänyt tapaa rikkoa sitä. Kaava istuu tiukassa.
Hylkäämisen pelko
En uskalla avata suutani, koska pelkään sieltä soljuvien sanojen rikkovan jotakin. Tai ehkä alitajuisesti uskon, että kun kerron häpeällisistä tunteistani, minut hylätään. Toki ymmärrän järjellä, ettei tässä ole mitään järkeä, ja etten tässä tapauksessa oikein voi edes luottaa tunteisiini tai ajatuksiini. Vai voinko? Ovatko ne totta? Entä jos toinen ei yhtään ymmärrä ja tuomitsee minut? Entä jos en murehtisikaan sitä etukäteen, vaan katsoisin, kuinka käy? No, ihmisellä on taipumus vältellä epämiellyttäviä tunteita, siinä se. Täytyy uskaltaa astua isolla saappaalla epämukavuusalueelle, vaikka ajatus kuinka vastustaisi ja laittaisi kiemurtelemaan. Tunteistahan tässäkin on taas kyse, ja ne haluavat tulla näkyviksi; vain siten ne lientyvät. Olen herkkä sanoille, ja siksi olen niiden kanssa varovainen, välillä vähän liiankin.
Puhumisen vaikeus
Hiljaisuudessa mököttäminen on hukkaan heitettyä aikaa! Se on arvokkaan elämän tuhlaamista ja väärinkäyttämistä. Toisen paukuttaminen hiljaisuuden vasaralla on suorastaan väkivaltaista ja tekee kipeää! Pahimmillaan se voi myös olla tietoista vallan käyttöä; toisen rankaisemista hiljaisuudella.
Toisaalta jos ihmisellä on taipumusta sanoilla ruoskimiseen, voi hiljaisuus toimia hyvänä välitilana ja tarjota miettimisaikaa. Mutta pitkäaikainen mököttämishiljaisuus – ei hyvä tavaton! Olen kuullut viikkojen mittaisista mykkäkouluista ja miettinyt, miten sellaiset ovat mahdollisia. Itse kestän enintään kaksi päivää ja nekin tuntuvat turhauttavilta – oli kyse sitten omasta tai vastapuolen puhumattomuudesta. Tilanne lähtee aukenemaan, kun jompi tulee toista puolitiehen vastaan ja kumpi kipittää saman sanallisen matkan.
Helmen hiontaa
Olen vihdoinkin opetellut menemään häpeän yli ja avaamaan suuni. Mitään kamalaa ei ole tapahtunut. Päinvastoin: asiat selviävät, kun niistä puhuu (!!). Siinä hän taas on: oma rakkaani. Kun yhteys jälleen kytkeytyy toimintaan, sydän karkeloi, stressihormonitasot laskevat ja verenpaine tasaantuu. Tulee hyvä olo. Onnellinen. Vierelläni on ihminen, jonka kanssa saan turvallisesti harjoitella.
Ja mikäpä sieltä simpukankin sisältä paljastuu, kun se avautuu: helmi. Joskus vähän rosoisempi ei-niin-valmiiksi mietitty sana tai lause, mutta alku kuitenkin. Ja niistä saa yhdessä keskustelemalla hiottua vaikka minkälaisia hohtavia aarteita.
kuva: Pixabay (ai-generated)
