Se kapsahti aivan yllättäen kaulaan ja jäi siihen roikkumaan. Hypin ja ravistelin itseäni, mutta siinä se olla jäkitti kuin liimattuna. Sitten se levitti harmaanhöppöräiset siipensä ylleni ja peitti kaikki paremmat tunteeni alleen. Minuun tarrasi marraskuinen, takkutukkainen ja mutruhuulinen alakulo.
Alakulo
Lannistuin. Ei tätä nyt tähän kaivata, keskelle vuoden pimeintä aikaa ja muuttourakkaa. Sitten asetuin vastahankaan, väänsin suupieliäni hymyyn ja ajattelin iloisia ajatuksia. Tuloksetta ja aivan turhaan. Mikään ei oikein tuntunut miltään. Teki mieli ryömiä johonkin pimeään koloon lämpimän viltin ja pehmeän tyynyn kanssa ja puristaa silmät tiukasti kiinni.
Tähän aikaan vuodesta olen tavallisesti jo viritellyt kotiin ja parvekkeelle valonauhat ja asetallut kynttilänjalat ja lyhdyt asemiinsa. Nyt, kun muutto on ovella, en pääse näitä valohommiani tekemään, joten marraskuu ei tällä kertaa tunnukaan niin hykerryttävältä. Mitä alakulo matalamieli haluaa minulle kertoa? Miksi se tuli niin yllättäen ja niin voimalla?
Matalapainetta
Koko ajan ei yksinkertaisesti voi tuntua hyvältä. Jos välillä ei tunnu vähemmän hyvältä, ei enemmän hyvä tunnu ollenkaan niin täyteläiseltä. Alakulon kanssa eläessäni kaikki tuntui laimealta ja tikkuiselta ja väärältä ja pieleen menevältä, niin suuret kuin pienetkin asiat. Vai oliko sittenkään niin? Jospa tulkitsin ihan tavalliset tilanteet alakulosta ja ärsyyntymisestä käsin? Ehkä todellisuuteni oli jonkin aikaa matalapaineen kierouttamaa?
Aloin vähitellen erottaa alakulossa sävyjä. Siinä oli hitunen surua, tilkkanen pettymystä, vähäsen valon kaipuuta ja aimo annos väsymystä. Koin luopumisen tuskaa, sillä en olisi halunnut päästää irti syksyn väreistä ja sen pitkään kestäneestä lämmöstä. Muuttorumba rasitti jo ajatuksena ja olisin halunnut ravistella sen hartioiltani ja heittää menemään. Matalapaineella oli siis useampikin viesti nokassaan – minun piti vain kuulla ja sisäistää ne.
Marrasmutru
Päiväkirjan kirjoittamisesta on hyötyä. Sattuipa nimittäin niinkin onnellisesti, että selasin vanhoja muistiinpanojani, päiväkirjakirjoitusten tapaisia, ja huomasin, että viime vuonna aivan samaan aikaan oli matalapaine saapunut kaulaani roikalehtamaan. Siitä se oli mitä ilmeisimmin tipahtanut jonnekin matkan varrelle seuraavaa uhria odottamaan, sillä muistan elävästi tunteneeni iloa jo joulukuun alkumetreillä. Toivoa siis on tälläkin kertaa! Annan ensin alakulon olla kaikessa rauhassa ja sitten, kun se on tehtävänsä tehnyt, reivaan lanteeni lattariliikkeeseen niin, ettei raskasmieli marrasmutru kerta kaikkiaan pysy enää menossa mukana. Aaa-rivaaaaa!
* * * * *
ps. Tätä julkaistessani alakulo ehti jo muuttua kiukuksi, mikä liittyi ilmeisesti edelleen jatkuvaan rajojeni pyykkäämiseen ja sieltä se laimeni ärsytykseksi, joka sekin on jo lähes kokonaan haihtunut. Tulkitsin tämän niin, että välillä todellakin kannattaa vähän maristaa ja mutruilla! Iloa ja joulun valoja kohti!
kuva: Pexels
