Katselin huoneeni seinällä roikkuvaa, kummitädiltä lahjaksi saamaani mustavalkoista taulua ja toistin hiljaa mielessäni siihen painettua, tuttua psalmia: Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu… Se toi vähän lohtua, sillä voi, minä pelkäsin.
Nestehukka
Asuimme Vilppulassa, vuosi oli 1983 ja meillä oli käynyt vieraana varhaislapsuuteni tuttavaperhe. Perheen isä, maratoonari ja superurheilija, oli puhunut vierailun aikana nestehukasta, ja kuvaillut sitä ilmeisen mieleenpainuvasti. Siitä nimittäin alkoi pikku-Kaisan nestehukkapelko. Näin sieluni silmin, miltä ihminen näyttää, kun hänellä on nestehukka: iho on kuivunut täysin rusinaksi ja imeytynyt vasten luurankoa, kaikki lihakset ovat kadonneet ja kuolema kutsuu. Kun vanhempani huomasivat pelkotilani, yrittivät he tietysti selittää, ettei nestehukka suinkaan ilmesty tuosta vain terveelle pikkutytölle, mutta eihän se minua lohduttanut. Mitä jos kuitenkin…? Hurjat kauhukuvat myrskysivät mielessäni.
Yövettä
Muistan vielä tänäkin päivänä selvästi, kuinka tarkasti pidin huolta juomisesta nestehukkaa pelätessäni. Vettä, vettä ja vettä. Saunaan en suostunut, koska en halunnut hikoilla. Pienessä mielessäni ajattelin, että ehkä äitinikin varautui nestehukkaan, kun piti vesilasia yöpöydällä, aivan päänsä lähellä, ja kiikutin siis nukkumaan mennessäni lasillisen vettä myös omaan huoneeseeni. Saattoihan nestehukka vaania yössä ja iskeä unen aikana, jos ei pieni ihminen pitänyt varaansa. Pelko kesti päiviä, ei sen pidempään, ja äitini mukaan asia unohtui hiljalleen, kun nestehukkaa ei huojennuksekseni ilmaantunut.
Lumiaurat
Nestehukan lisäksi pelkäsin lumiauroja. Kävelin ekaluokkalaisena kouluun maantien piennarta pitkin – kevyen liikenteen väyliä ei juuri ollut 80-luvun alussa. Matkaa ei ollut kuin puolisentoista kilometriä, mutta voi, se peltosuora oli pitkä ja talvella pimeä. Ja sydämeni jyskytti. Etenkin silloin, kun oli satanut lunta. Lähdin aina erittäin hyvissä ajoin matkaan, sillä lumiaurojen lisäksi pelkäsin koulusta myöhästymistä, ja saatoin olla koulun portailla värjöttelemässä jopa tuntia ennen koulun alkua. Aikaisina talviaamuina lumiaurojen kirkkaat, räikeät valot häikäisivät minua. Aurat tuntuivat valtavan suurilta, niin valtavilta, ettei kuljettajaa edes näkynyt ja siitä päättelin, ettei kuljettajakaan näkisi minua. Aura iso, Kaisa pieni. Aura kiiti hurjaa vauhtia ja kolisi korvia huumaavasti kiillellen terävänä ja vaarallisena. Pelkäsin, että se saattaisi hyvinkin nielaista pienen tytön pientareelta lumen mukana matkaansa. Tai työntää minut huopikkaineni päivineni lumen seassa niin tiukasti kiinni lumivalliin, että jäisin litistyksiin, enkä pääsisi omin avuin pois. Onneksi niin ei käynyt ja aurapelkokin helpotti ajan kanssa.
Pelkokerroin
Elämä on viime vuosina tarjoillut varsin avokätisesti tilaisuuksia tutkailla omaa pelkokerrointani. Olenkin kirjoittanut paljon pelosta ja siitä, miten se on ohjannut elämääni. Katso vaikka Pelkoja moneen makuun, Siirtyvät taakat, Intuitio-opissa ja parikymmentä muuta postausta, jotka löytyvät hakusanalla pelko. Tämän tekstin toi pintaan elämänkertakirjoituskurssin tehtävä. Ja se fakta, että juuri tällekin päivälle on elämässäni ihka oikeita inhimillisen pelon aiheita. Ne jäytävät mieltä, vaikka useimmiten kavereinani ovatkin nykyisin myös rauha, toivo ja luottamus. Olen matkalla etsimässä ymmärrystä siitä, mistä pelot ovat noin vahvoina pulpunneet pienen tyttösen mieleen ja mitä sellaista perustavanlaatuista on tapahtunut, että pelko jäi vuosien ajaksi ikään kuin päälle; suojelemaan, mutta myös rajoittamaan.
kuva: pexels.com
