Nyt on paljon väsymystä ilmassa. Oletko huomannnut? Tuntuu, että kanssakulkijat ovat väsyneitä pimeyteen, koronaan, eristyneisyyteen, epätietoisuuteen ja pelkoon. Väsymys näkyy aggressiivisuutena, kiukkuna, suruna tai mielialan laskuna. Tai kaikkina niinä. Tai jonakin ihan muuna. Me tarvitsemme lepoa.
Väsymystä
Minäkin olen väsynyt. Siksi ei blogikaan ilmestynyt ajallaan. En vaan jaksanut kirjoittaa. On yksinkertaisesti ollut liikaa kaikkea. Olen pari viimeista viikkoa ollut hädissäni koronan takia peruuntuneiden töiden vuoksi ja samalla kädet kyynärpäitä myöten pyytänyt ja rukoillut töitä. Ja ei mitään. Kunnes. Niitä. Alkoi tulla. Nyt on paljon töitä, eikä niiden aikataulupaine juuri auta väsymykseen. Mutta sitä saa mitä tilaa! Olen kiitollinen saamistani töistä. Nyt on priorisoitava tekemisiäni, ja jotakin on myös jätettävä hetkeksi kokonaan pois, jotta jaksan, ja pystyn säätelemään voimiani. Jotta pysyn väsymyksestä huolimatta omassa kirkkaudessani. Jotta jaksan tehdä työni ja hoitaa muita. Jotta jaksan iloita tulevaan jouluun valmistautumisesta!
Kun väsyttää, en luovuta, vaan lepään.
Lepoa
Rakas blogi jää loppuvuodeksi tauolle. Katsotaan uudelleen tammikuussa! Jätän tauolle myös ei-niin-rakkaita asioita, kuten säärikarvojen ajelun, pölyjen pyyhkimisen ja monta muuta turhaan aikaa vievää velvollisuutta. Katsotaan uudelleen tammikuussa!
Ei ole ihme, että meitä väsyttää, sillä tämä vuosi on ollut sanalla sanoen aikamoinen. Väsymykseen auttaa lepo. Minä tarvitsen lepoa ja aion levätä. Loppuvuoden pimeys kutsuu lepoon. Luontokin lepää ja niin pitäisi meidänkin hiljentää tahtia ja levätä. Väsymykseen auttaa myös luonto, ja siellä, minun metsässäni (hyvin märässä) syntyi runontapainen.
Runontapainen
Tänään minun metsäni kertoi sen – kun sitä kuuntelin.
Tai ehkä se sanoi jo aiemmin, mutta tänään vasta ymmärsin!
Minun kehoni huutaa lepoa ja niin tekee mielenikin
ja sen vasta metsässä tajusin – sielläpä tietenkin.
Paljon on kertynyt murhetta ja on huolta rakkaista.
Valon puutekin ahdistaa, ja tietenkin korona.
Ja hiukan toki murehdin myös omaa jaksamista.
On liikaa tuulimyllyjä, mutten halua taistella.
On oikeita huolia ja murheita – ja myös niitä turhia…
Käy mielessä houkutus luovuttaa, antaa vaan kaiken olla.
Jos unohtais surut ja heittäytyis olemaan kuutamolla!
Saako heittää tiskiin rukkaset, jos ei enää säteile polla?
Voiko nukkua yli talven, jos on ajatustoiminta nolla?
Liian vähästä kimpaannun ja kaikki niin ärsyttää…
Enkö ihan oikeasti tajua, että mua vaan väsyttää?!
Mut metsäni sai sen taas hoksaamaan:
jos en lepää, ei oo kohta mua ollenkaan!
Metsäni myös mua lohdutti, että kyllä se kirkastuu,
kun vaan muistan levätä, myös mieleni rauhoittuu.
Siis jospa en antaisi periksi, vaan antaisin lepoa,
aidosti kuuntelisin minua: mieltä ja kehoa.
