On olemassa tehtäväkirja, jonka kanssa olen kulkenut kolme vuotta. Sain sen lahjaksi jouluna 2017 ja täyttämisen aloitin tammikuussa 2018. Nyt kirja on raapustettu viimeistä sivua myöten täyteen ja olen kiivennyt puskemisen puolilta voiman valoon.
Kiipeilyä
Olen kiipeillyt tunteiden tikapuita häpeästä, syyllisyydestä ja pelosta, surusta, vihasta ja ylpeydestä rohkeuteen, hyväksyntään ja ymmärrykseen. Monta monituista kertaa olen lipsunut ja pudonnut aivan alas, alimmalle tikkaalle tai maahan saakka; niin matalalle, etten ole yltänyt koko tikapuille. Olen ollut hukassa ja hävennyt sitä, etten ole ylväästi osannut seistä saavutetulla puolalla, vaan livennyt alaspäin. Viskasin työkirjan monta kertaa lipaston laatikkoon ja unohdin sen sinne. Välillä jopa kuukausiksi. Ja ihme ja kumma, jotenkin kirja taas tuli mieleeni, ja joka kerta, kun avasin sen kirjanmerkin kohdalta, kylmät väreet levisivät kehooni. Juuri tuolla hetkellä olin juuri sen teeman äärellä, joka kirjassa oli seuraavaksi odottamassa. Alitajunta oli tehnyt tehtäväänsä ja tietoinenkin kipuilu kannattanut.
Ja sitten on rakkaus
Ja nyt avasin kirjan jälleen, parin kuukauden tauon jälkeen. Siinä se uusi luku komeili: Rakkaus. Olen vihdoin kirjan myötä tikkaiden yläpäässä ja täysin eri ihminen kuin kolme vuotta sitten. Alun teemat ja kipuilun aiheet eivät enää ole ajankohtaisia, ja toisaalta samoihin tuttuihin teemoihin ja tunteisiin on tullut uusia aiheita ja ulottuvuuksia. Ja voi, miten raskaita taakkoja olenkaan raahannut selässäni tikkailla keikkuessani – ennen kuin olen ymmärtänyt ja uskaltanut päästää irti. Välillä ovat puolien välit tuntuneet niin pitkiltä, etten ole uskonut pääseväni kiipeämään ylöspäin, ja joskus on tikkaiden yläpää ollut kuin sankan sumun peitossa. Toisinaan on itse elämä heiluttanut tikkaita niin, että hampaat ovat kalisseet ja rystyset muuttuneet tiukasta kiinnipitämisestä valkoisiksi.
Iloa oivalluksista
Vahvalla suoritustaustallani olin ajatellut kiipeäväni tikapuut reippaan järjestelmällisesti alhaalta ylös, mutta eihän siinä niin käynyt. Eikä kuulunutkaan. Tarkoitus ei ole jämähtää millekään puolalle, vaan omassa tahdissa kiipeillä vapaasti niin ylös ja alas kuin on tarpeen ja mihin on missäkin vaiheessa kypsä. Valmiiksi tässä ei tulla laisinkaan, vaikka tavoitteena onkin viettää lopulta suurin osa ajasta voiman maailmassa puskemisen maailman sijaan. Kirjan täyttäminen oli uskomaton matka minuun itseeni, vaikea ja raskas prosessi. Olen löytänyt itseäni, ollut taas kadoksissa, ihastunut ja vihastunut itseeni, löytänyt ja hylännyt minut ja ottanut taas avosylin vastaan. On tyydyttävää oivaltaa jotakin uutta itsestään – tai löytää jokin vanha haava tai toistuva, elämää haittaava kuvio. On huojentavaa huomata, että matkaa on kuljettu ja kehitystäkin tapahtunut. Elän huimasti enemmän rauhassa kuin kolme vuotta sitten, olen vähän vähemmän hukassa ja saan jatkuvia kokemuksia ja muistutuksia siitä, että rakkaus on kaikkialla, rakkaus on kaikki. Reikihoito on auttanut universaalin rakkauden löytämisessä, kokemisessa ja ymmärtämisessä – yhteyden saamisessa.
Minä olen minä
Tunnetikapuutehtäväkirja on ollut hyvänä tukena kasvumatkallani. En enää koe tarvetta olla mitenkään erityinen, sillä riittää, että olen juuri minä. Se riittää, siinä on erityisyyttä kerrakseen. Välillä egoni toki huutelee, että tähänkö nyt tyydyn, mutta silloin muistan kuunnella, mitä sydämeni sanoo: tätä minä haluan, tämä riittää. Elämä kutsuu yksinkertaiseen olemiseen, perusasioiden äärelle, rakkauteen. Voisiko olla niin, että kun nyt olen niin kovin kiivennyt, en tarvitsisi tikapuita enää? Voisinko jo hyväksyä sen, etten tule valmiiksi, että tulen jatkossakin tuntemaan kaikkia tunteita… ettei rakkauteen enää tarvitse kiivetä, sillä se on kaikkialla, ihan koko ajan.
kuvat: pixabay.com & pexels.com
