Tämä kesä on ollut poikkeuksellisen hieno säiltään ja täynnä ihania, mieleenpainuvia tapahtumia. Helteinen sää on myös opettanut yllättäviä asioita mm. kärsivällisyydestä ja hämmentävän usein hikoilevista silmistä.
Rakastan lämpöä, linnunmaitoista tunnetta ihollani. Toukokuun helteet olivat kuin lahja, mutta heinäkuun kuumuus pakotti myöntämään, että kaikella on rajansa.
Aamuyön kaste
Nautin helteistä niin kauan kuin pystyin nukkumaan yöni hyvin. Kun Espanjan reissuun lähtö koitti, olin jo pyöriskellyt valvoen parin viikon yöt. Andalusiassa oli aivan yhtä kuuma kuin Suomessa ja huoneistossamme, jossa ei ollut ilmastointia, sänkyihin oli ajattelevaisesti pedattu lakanoiden alle suojamuovit (!). Aamukaste siis sai aivan uuden merkityksen lakanoissani, eikä siihen liity mitään romanttista. Helle alkoi sanalla sanoen väsyttää, mutta periksi en voinut antaa, vaan keksin aina vaan uusia keinoja selättää sitä.
Hikoilevat varpaankynnet
Siinä vaiheessa yötä, kun ne lakatut varpaankynnetkin tuntuivat hikoilevan, teki mieli heittää mindfulness tuulettimeen räpisemään. Kun silmäripsissä alkoi olla hikipisaroita (kyyneleitä?), rentoutusharjoitukset tuntuivat huonolta vitsiltä. Mielen työmaata siis riittää.
Kotona kokeilin tuulettimen virittämistä ikkunan eteen imemään viileämpää ilmaa ulkoa. Sitä ei ollut tarjolla, mutta hyttyset imeytyivät sisään sankoin joukoin. Kokeilin nukkua myös parvekkeella, kunnes itikat löysivät nihkeän ihoni. Epätoivoisen nukahtamiseni rajamailla tunsin, kuinka olin niille aamuyön snägärin supermättöveriateria kaikilla mausteilla – myös sytostaateilla. Nam. Pistossaldo: jalkapohja, päänahka, kainalo, pikkusormi, vatsa ja olkapää.
Triplahiki
En väitä, että kokemani kuumuus olisi ollut rankempaa kuin muilla, mutta kerronpa kuitenkin, että kun normaalin hellehien päälle sivellään antiestrogeenihoitojen aiheuttama aaltohiki, joka kuorruttuu sytostaattihoidon jälkeisellä sytohiellä, todella tietää hikoilevansa. Triplahien opetus on nöyryys suurempien voimien edessä.
Helle opettaa
Helle on toiminut sinnikkäänä opettajana kärsivällisyyskouluni kesäkurssilla ja koetellut äärirajoille, kyyneliin asti. Se on myös saanut minut kiinni tuijottamasta Doc Martinia keskellä kauneinta hellepäivää sisätiloissa jäätelöä latkien (asia entisen syntilistani kärkisijoilla). Opin, että kauniillakin säällä voi tuntea syvää murhetta, alakuloa ja ahdistusta, ja olenkin tänä kesänä itkenyt enemmän ja lohduttomammin kuin koskaan aikaisemmin.
Täyttä työtä
Olen viime aikoina tehnyt monta isoa päätöstä. Ne on sananmukaisesti synnytetty kivulla. Päätösten aikaansaaminen on sinällään helpottavaa, mutta niiden seurauksena syntyneiden tunnereaktioiden vahvuuteen en ollut aivan valmistautunut. Tuli yllätyksenä, miten paljon energiaa tunnetyöskentely vie: sehän käy työstä, totisesti!
Saattoipa myös olla, että vasta parin kuukauden lepäämisen jälkeen aloin olla valmis toden teolla käsittelemään uudelleen sairastumisen aiheuttamia tunteita. Niitä onkin sitten riittänyt. Samoin ymmärsin, että aiemmalla sairauskierroksella taisi jäädä aika monta tunnetta käsittelemättä. Täytyy myöntää, että ihan näin syvissä vesissä en olekaan uiskennellut. No, kipu kuuluu elämään ja siten myös hellekesään. Tunnekoteloissa seikkailemista ja niistä oppimista siis on luvassa edelleen.
There’s no healing without feeling
