Hei, olen Kaisa ja olen suorittaja. Kirjoitin joku aika sitten aarrekarttaani, että haluan elää elämää ja tehdä valintoja, jotka eivät aja suorittamaan. Suorittaminen on tarvetta hallita elämää ja sen kaoottisuutta, epävarmuutta, arvaamattomuutta. Minulle se on myös ollut tapa dumpata tunteita ja tarpeita. Suorittaminen aiheuttaa stressiä, jota haluan vähentää.
Sairastumisen ja paranemisen myötä olen opetellut kuuntelemaan itseäni, omia tunteitani ja tarpeitani. Tuntuu hyvältä. Kyllä elämä yritti kertoa padotuista tunteista, omien tarpeideni ohittamisesta ja liiasta stressistä jo aiemmin: opiskeluaikoina hurjan atooppisen ihottuman ja työuran alussa harvinaisen reumasairauden muodossa, yli 10 vuoden ajan erilaisilla vatsaongelmilla, jne… kuitenkin vasta syöpä pysäytti kunnolla. Onneksi kaikkien ei tarvitse mennä näin pitkälle.
Itseni kuuntelun myötä on auennut aivan uudenlainen, lempeämpi maailma. Olen arvokas, tärkeä ja ihana. Hyväksyn itseni ja muut sellaisina kuin olemme – niin, etten tunne jatkuvaa tarvetta muuttaa jotakin. Olen yrittänyt elämässäni lempeyttää muita, mutta eihän se onnistu. Itseäni minun on lempeytettävä ja lempeydellä kohdeltava.
Näitä asioita sanon itselleni ääneen tehdessäni paranemisen avain –harjoituksia kaksi kertaa päivässä. Kertaus on opintojen äiti 🙂 Välillä uskon, mitä sanon – välillä en. Sanon silti, koska aivoni kuulevat kuitenkin. Miten tunteiden kanssa askarteleminen voikin olla niin vaikeaa?! Lohdutan itseäni, että saan olla epätäydellinen ja juuri siksi täydellinen.
Kiinalaisen lääketieteen mukaan kasvainsairaudet johtuvat tukahdutetuista tunteista. Aluksi syyllistyin tämän ajatuksen kautta, mutta sitten tajusin, että voin jälleen kerran heilua itse puikoissa ja muuttaa asioita. Lähdin seikkailulle itseeni. Nykyisin en enää hyväksy huonoa kohtelua (itseltäni enkä muilta), en nieleksi pahaa mieltä vaan annan sen tulla ulos, huudan ja tanssin tuskani haihtumaan. Vielä kolme vuotta sairastumisen jälkeenkin huomaan uusia ”avauksia”: kuinka paljon surua ja vihaa minussa on koteloituneena ja miten ne pyrkivät erilaisissa tilanteissa ulos. Annan niiden tulla. Ihmetyksellä ja kunnioituksella otan vastaan kaikki minuun piiloutuneet tunteet; kuulostelen niitä ja päästän irti.
Itseni hyväksyminen on lähtenyt siitä, kun olen antanut itselleni luvan tunnustaa, mistä unelmoin, mitä tarvitsen, minkälaista elämää haluan elää, millaisten asioiden parissa ja millaisten ihmisten kanssa. Olen onkinut itsestäni uusia unelmia, koska olen jo saanut niin paljon, että muutama vuosi sitten en osannut enää unelmoida mistään. Jotenkin sitä on kuitenkin unelmattomana vähän tuuliajolla – unelmat pitävät kurssin kunnossa.
Tunnekoteloiden aukomiseen olen kokeillut paranemisen avaimen lisäksi myös terapiaa, joogaa, meditaatiota, tappingia, erilaisia hengitysharjoituksia, tanssia, itkua, naurua. Onneksi keinoja riittää ja jokaiselle löytyy varmasti kokeilemalla sopiva.
Sairaus muuttaa ihmistä lähes aina; minusta tuli herkempi, avoimempi, kiitollisempi. Tunteeni ovat vapautuneet koteloistaan, ja myös minä olen kuoriutunut kiltin tytön kotelosta itsensä tuntevaksi naiseksi. Alan ymmärtää, mitä kaikkea olin vuosikausia kilttinä suorittajatyttönä dumpaten koteloinut, ja niitä koteloita puran edelleen. Saisipa niistä silkkilankaa, niin silkissä kieriskelisin 🙂 Ohjenuoraksi itselleni: vähemmän tunteiden patoamista, vähemmän suorittamista, vähemmän stressiä ja enemmän Elämää!