Saanko esittää toiveen? Toivon, että sanoisit minua selviytyjäksi. Ei, ei soturiksi, sissiksi tai taistelijaksi. Jos haluat rohkaista ja kannustaa, ole kiltti ja sano minua selviytyjäksi. Vai sittenkin, ehkä…
Sissi särähtää
Ymmärrän, että haluat osoittaa tsemppisi kannustaen. Haluat rohkaista ja auttaa jaksamaan tällä kiemuraisella syöpäpolullani. Tiedän, että sanot minua soturiksi hyvää tarkoittaen. Eikä niitä sanojaan edes aina muista kovin tarkkaan valikoida. Minun on kuitenkin myönnettävä, että kun kerrot minun olevan aikamoinen taistelija tai melkoinen sissi, korvaani särähtää. Olen kiitollinen, sillä tiedän, mitä tarkoitat, tai ainakin luulen tietäväni, mutta samalla hyvin ristiriitaiset tunteet valtaavat minut. Joka kerta, kun joku kehuu minua soturiksi, tekee mieleni kiljaista! Miksi ihmeessä? Minäpä kerron.
Sotureiden maailma
Tämä on sotureiden maailma. Elämme aikaa, jona olemme oppineet ihailemaan taistelua. Pitää tsempata, jaksaa ja selviytyä. Elämästämme on tullut jatkuvaa taistelua sen sijaan, että olisimme rauhassa itsemme ja toistemme kanssa ja nauttisimme. Ihailemme niitä sinnikkäitä, jotka jaksavat taistella, eivät lannistu, vaan painavat täysillä eteenpäin esteistä piittaamatta. Jos emme itse jaksa tai halua taistella, voi olla, että tunnemme huonommuutta.
Jatkuva ja pitkään kestävä taistelu kuitenkin kuluttaa. Taistelussa väsyy, sillä se aiheuttaa stressiä kehossa ja mielessä. Jo ajatus taistelusta tekee sen. Ja pitkään kestävä stressi vie voimia! Olemme tottuneet pitämään taistelijoita rohkeina, kestävinä ja ihailtavina, sillä he pelotta ja voimiaan säästämättä suuntaavat kohti… niin, mitä? Mitä soturi haluaa saavuttaa? Voiton. Ja voitto vaatii usein kovuutta, tunteettomuutta, väkivaltaa ja uhrauksia. Olen ollut tietynlaisessa taistelumoodissa, stressin kynsissä, koko aikuisikäni. Enää en halua sitä. En halua taistella. Haluan rauhaa.
Sano minua selviytyjäksi
Soturi ja sissi taistelevat, sillä heillä on vihollisia. Minulla ei ole! Olen kertonut tämän ennenkin: tämä sairauteni ei ole vastustajani tai viholliseni, se on opettajani. Selviytyminen ei välttämättä edellytä taistelua, vaikka monesti puhutaankin selviytymistaistelusta. Haluaisin mieluummin puhua sinnikkyydestä ja vaikka pienestä ponnistelustakin. Haluaisin puhua oppimisesta ja ymmärtämisestä. Siitä, että jaksaa pidättää hengitystään niin kauan, että pääsee taas pinnalle – vaikka olisi sukeltanut miten syvälle. Että ymmärtää, miten voi taas uskoa selviytymiseen. Olen kiitollinen, jos haluat kannustaa minua kutsumalla selviytyjäksi.
Sanoisitko sittenkin eläjäksi?
Vai saanko sittenkin muuttaa vielä toivettani? Älä sittenkään sano minua selviytyjäksi. Tai sano vaan, sillä olenhan minä sitäkin! Selviytyjä on jo ihan ookoo, parempi kuin sissi tai taistelija. On kuitenkin niin, että jos elämä on jatkuvaa selviytymistä, sekin käy raskaaksi. Ehkei siis kuitenkaan tarvitse pysähtyä selviytymiseen, vaan voisi irtautua siitäkin moodista: elää vain ja nauttia. Voin käyttää voimani taistelun ja selviytymisen sijaan eheytymiseen, rauhan hakemiseen ja tässä hetkessä elämiseen. Eli sittenkin: sano minua Eläjäksi!
kuvat: pixabay.com
