Olen jatkuvasti ohjannut ajatuksiani siihen, että parannun. Mutta mitä parantuminen oikeastaan on? Mitä sairastaminen on? Olenko sitten todella niin sairas?
Sulassa sovussa
Entä jos olisinkin yksinkertaisesti sulassa sovussa syöpäni kanssa? Se taitaisi olla tämänhetkisen tilanteen täydellistä hyväksymistä, ja hyväksyntä puolestaan toden totta rauhoittaa. Ehkäpä rauhoittumiseni ja hyväksyntäni pelottavat sairauttani enemmän kuin mikään muu? Ehkäpä minun on jopa puhuttava syövälle rauhoittavasti, ettei sen ainakaan tarvitse villiintyä, riehua. Elellään tässä vaan kaikessa rauhassa hyvää elämää eteenpäin, sulassa sovussa.
Taistelu seis
Joka tapauksessa en taistele tätä sairautta vastaan – en ole koskaan pitänyt ajatuksesta. Taistelumoodihan on stressimoodi, ja kun tiedetään, mitä stressi tekee kehollemme, se ei ainakaan edistä parantumista. Jo ajatus taistelusta vie voimia; jopa joogan soturiasento saa sykkeen nousemaan ja hengityksen kiihtymään. Siinä tietenkin on tarkoituksena ajan kanssa löytää rauha kehossa ja mielessä, jotta asanassa on helppo olla. Haluan käyttää voimiani taistelemisen sijaan eheytymiseen ja sen kuuntelemiseen, mitä sairaus minulle haluaa kertoa. Ja ehkä vielä enemmän haluan kuulostella sitä, millainen ihminen olen ja millaiseksi ehkä haluan vielä muovautua…
Mitä terveys on?
Entä mitä terveys on? Onko se sairauden puuttumista? Maailman terveysjärjestö WHO:lla on terveydelle melko rajut vaatimukset: Terveys on täydellisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila.
Täydellisyys kuulostaa kuitenkin mahdottomalta saavuttaa, enkä usko, että on tarpeenkaan. Ainahan siihen voi pyrkiä, mutta miksi pitäisi?
Minulle terveys on paitsi toimintakykyä, myös voimavara! Sitä, että voin hyvin, elän omanlaistani, onnellista elämää, pystyn tuntemaan tunteita ja toteuttamaan itseäni – sairaudesta huolimatta. Voiko sen enempää edes toivoa? Mitäs sitten, jos se on minussa? Sillä samaan aikaan minussa on niin paljon tervettä, ehjää ja hyvin toimivaa. Voi olla, etten koskaan saavuta täysin huoletonta oloa, rauhaa ja tyyneyttä mieleni tasolla, mutta ainakin useimpina päivinä se on lähes mahdollista 😀 Ehkäpä keskityn jälleen kerran siihen, mitä minulla jo on, ja olen siitä kiitollinen!
Parantumaton?
Ja ehkä voisin paitsi hyväksyä, että sairauteni on luokiteltu parantumattomaksi, myös tiedostaa, että sekin on parhaimmillaankin vain mielipide! En taida haluta jonkin mielipiteen määritellä elämääni tai oloani. Taidanpa tehdä senkin määrittelyn ihan itse. Toisaalta parantumattomiksi luokiteltuja sairauksia on vähän joka toisella: diabetes, reuma, parkinsonin tauti, ALS, verenpainetauti, osteoporoosi… ja niihinkin sairastuneet voivat elää normaalia tai lähes normaalia elämää. Miksen siis minäkin syöpäni kanssa? Tai miksen saman tien tekisi siitä ihan parhaan elämän juuri minulle?!
ps. Tätä postausta varten oli tsekattava verbin ”parantua” taivutus 😀 Jotenkin aloin kirjoittaa ja olen varmasti kirjoittanutkin aikaisemmin, että ’paranen’, eikä että ’parannun’. Ai kauheeta!
kuvat: unsplash.com ja pexels.com