Parantumisen puikoissa

Ystäväni Hani kirjoitti hurmaavassa blogissaan, että minulla on lakatut varpaankynnet. Pitää paikkansa. Myös sormenkynteni ovat aina lakassa. Olen peruslaiska kynsien lakkaajana, joten turhamaisuus ei tällä kertaa ansaitse kunniaa. Syy aina lakattuina oleviin kynsiini ovat syöpähoidot.

Tänä päivänä kolme vuotta sitten, 7.11.2014, oikea rintani poistettiin leikkauksessa. Mastektomian aikana kävi ilmi, että syöpä oli levinnyt, joten kaikki oikean kainalon imusolmukkeet lähtivät samalla.

Vuonna 2014-2015 saamani sytostaatit heikensivät kynsiä, ja huomasin, että kunnon lakkakerros suojaa niitä! Olin onnekas, sillä joillakin kynnet lähtevät kokonaan. Syöpähoidot jatkuvat yhä, ja päivittäinen annokseni antiestrogeenia takaa paperinhauraat kynnet jatkossakin. Jossain vaiheessa keksin, että geelilakkaus kestää pidempään ja suojaa kynsiä tavallista lakkaa paremmin – ainakin varpaissa. Ja ovathan lakatut kynnet kyllä ihan kauniitkin.

Lakattuihin varpaankynsiin kiteytyy tietyllä tavalla koko tarinani ja positiivinen kokemukseni rintasyöpään sairastumisesta ja siitä toipumisesta. Mielestäni meillä Suomessa on hyvä sairastua syöpään – hoitojen taso on huippuluokkaa eikä maksa hoidettavalle juuri mitään. Näiden huippuhoitojen lisäksi voi kuitenkin tehdä paljon myös itse tukeakseen toipumistaan! Tämä blogi on laitettu alulle sitä varten. Sairastuminen ja toipuminen voivat olla voimaannuttavia kokemuksia eikä vähiten siksi, että pienellä vaivannäöllä on mahdollista edistää omaa hyvinvointiaan rankkoinakin aikoina! Myös muuten kuin lakkaamalla kynsiä 😀 Tekee hyvää heilua itse puikoissa.

Kouluttaudun kovaa vauhtia kokemusasiantuntijaksi ja päätin aloittaa bloggaamisen edistääkseni siihen liittyvää, oman tarinan kirjoittamistehtävää. Kerron ja kirjoitan ainoastaan omista kokemuksistani, joille ei luonnollisesti ole paikoitellen minkäänlaista tieteellistä tukea, saati terveydenhuollon ammattilaisten siunausta. Rintasyöpä koskettaa kuitenkin suurta osaa meistä jossakin elämämme vaiheessa, joten uskon, että on tärkeää tuoda esille siihen liittyviä erilaisia tarinoita ja kokemuksia. Kahta samanlaista kun ei ole. On tärkeää purkaa tabuja, riisua myyttejä ja luoda toivoa. Sillä niin kauan kuin on elämää, on toivoa!

Hartain toiveeni on, että kokemuksistani on hyötyä jollekin toiselle; että joku alkaa opetella itsensä, omien tunteidensa ja oman kehonsa kuuntelua – oli sitten keskellä syöpähoitoja tai missä tahansa muussa elämän tilanteessa. Ja kun alamme kuunnella kehon puhetta, on tärkeää myös toimia kuulemansa mukaisesti. Ensin voi mennä pieleen, mutta hiljalleen oppii paremmin ja paremmin. Rohkeutta! Siinä meistä jokainen voi kehittyä mestariksi, parhaaksi alallaan. Sanomattakin on selvää, ettei edes tarvitse sairastua voidakseen aloittaa itsensä kuuntelemisen – ja se onkin erityisen suositeltavaa, sillä keho on viisas. Sain itsekin monta varoitusta keholtani ennen syöpään sairastumista. En vain kuunnellut. Sittemmin olen opetellut.

Olen kiitollinen sairastumisestani, koska olen sen myötä saanut tehdä niin hienon matkan omaan itseeni. Sen myötä olen vielä onnellisempi kuin ennen. Vakavankin sairauden kanssa voi elää ihanaa elämää. Elämän kun ei tarvitse olla täydellistä ollakseen ihanaa 🙂

Rohkeasti tarttumaan parantumisten puikkoihin! Voimia! Uskallusta!