Estrogeenit nollilla

”No niin Kaisa, nyt me kuule vedetään sun estrogeenitasot ihan nollille! Ei susta kuitenkaan sentään miestä tule, sen voin luvata”, tokaisi lääkäri ilmeisesti tarkoituksenaan lohduttaa.

Estrogeenit nollilla

Minun syöpäni on hormonipositiivinen. Sen suitsimiseksi olen saanut antiestrogeenipistoksia kohta seitsemän vuoden ajan, kerran kuukaudessa vatsarasvaani. Kyllä, arpia on aika monta. Pitkäaikaisella lääkityksellä on aina sivuvaikutuksensa, mutta niiden kanssa olen pärjännyt ihan hyvin – lääkkeen varsinaiset vaikutukset ovatkin sitten ihan oma lukunsa.

Vaihdevuodet

Kaikilla naisilla loppuu estrogeenin tuotanto iän myötä, ja silloin alkavat vaihdevuodet. 38-vuotiaana tuon tuotannon ei kuitenkaan normaalisti kuulu loppua, joten sain lääkehoidon aikaansaamat vaihdevuodet reippaasti etuajassa ja vauhdilla. Eikä kukaan kyllä valmistanut minua niihin; aivan itse olen saanut opetella; mutta niin kai se on jokaisen vaihdevuosia elävän kohdalla. Hormonit vaikuttavat ihmiseen niin kovin monella tavalla ja estrogeenin ehtyminen aloittaa naisen elämässä uuden vaiheen moninaisine muutoksineen.

Oirehia

Vaihdevuosioireita on ollut vuosien varrella aika liuta. Estrogeenin vähyys aiheuttaa tietysti kuukautisten loppumisen, ihon ja limakalvojen kuivumista, kynsien haurastumista, lihaskatoa, nivelten jäykistymistä ja niitä kuuluisia kuumia aaltoja. Finnejä. Sokerinhimoa. Haluttomuutta. Mielitekoja. Päänsärkyä. Ryppyjä. Rytmihäiriöitä. Painonnousua. Ja paljon muutakin fyysistä vaivaa ja sairausalttiutta, mikä ei yhtään naurata. Sen sijaan en ollut ymmärtänyt, että kun estrogeenit ovat nollilla, tulee myös univaikeuksia ja mielialan aikamoista heittelyä. Aina en ole tunnistanut itseäni, ja olen ihmetellyt, kuka on tuo kiukkuinen, surullinen tai katkeria ajatuksia hautova naisihminen minun huushollissani. En minä ole tuollainen! Ja kuitenkin: minähän se, heipä hei! On ollut opeteltava armollisuutta ja lempeyttä itseäni kohtaan.

Helpotusta

On tietysti ollut helpottavaa tietää, että monikirjo-oireilleni on jokin syy. Sellainen syy, jolle en voi mitään, mutta johon suhtautumistavan voin itse päättää. Ja joka tapauksessa minulla on vastuu omasta hyvinvoinnistani. Oireita voi helpottaa todella paljon elämäntavoilla, pitämällä itsestään hyvää huolta. Olenkin aikani vastaan taisteltuani mukautunut antiestrogeenimuutoksiin. Olen vaihtanut liikunnan lempeämpään, opetellut lepäämään, hillitsemään herkkuhimoani ja sivelemään gheevoita sinne sun tänne kosteutusta hakiessani. Aloitekyvyttömyyden kanssa oli aikamoista takkuamista, sillä se on niin ei-minua, mutta nyt jo tiedän, mistä on kysymys, kun mikään ei huvita enkä saa asioita alulle. Ja onneksi se menee ohi. Itkuherkkyydessä ei ole ollut mitään uutta, kyyneleet ovat vierineet herkästi aina. Ärtyneisyyttä sen sijaan on ollut vaikeampi sietää ja pikkuasioiden takia romahtamista. Surullisena olen katsellut peilistä silmissä vanhenevaa Kaisaa, mutta lohdutan itseäni sillä, että nelivitosessa alkaa näkyä vanhenemisen merkkejä ilman kemiallisia avittajiakin ja se on ihan ok.

Asenne ratkaisee – aina (välillä)

Syövän kurissa pitävät hoidot ovat monella tapaa kuormittavia ja antiestrogeenipistokset vain yksi hoitomuoto. Paitsi että estrogeenin puuttuminen on vaikuttanut minuun, itsetuntooni ja naiseuteeni, se on tehnyt tunnetyöskentelystäni astetta haastavampaa. Aina kun en ihan tiedä, olenko tekemisissä menopaussi-Kaisan vai normi-Kaisan kanssa – heidän tunnemaailmoissaan on suuria eroja. No vitsivitsi. Asenne ratkaisee. Aina. Ja siihen olen oppinut lisäämään hiljaa mielessäni ”välillä”: Asenne ratkaisee. Aina välillä. Ihan vaan siksi, että annan itselleni takaportin, luvan olla välillä asennerajoitteinen mörökölli ja silti ihan ihana. Lääkärin lupaus on pitänyt: ei minusta miestä ole tullut. Estrogeenit ovat myös luvatusti nollilla, ja sen kyllä huomaa.

kuva: pexels.com