Kun viimeksi kirjoitin blogia, oli toukokuu. Kirjoitin viitseliäisyydestä, minkä jälkeen olen ollut tasan kaikkea muuta kuin viitseliäs. Jotenkin elämä vyöryi ja ryöpsähti ylleni ja uuvutti minut. Nyt kirjoitan tajunnanvirtaa, enkä aio lisätä väliotsikoita – ihan vaan Yoast SEO:n kiusaksi.
Kahden kuukauden aikana on tapahtunut niin valtavan paljon. Isä lähti taivasmatkalleen, ja siihen liittyi aika liuta käsiteltäviä tunteita ja hoidettavia asioita – yllättävistä lieveilmiöistä puhumattakaan. Äiti muutti Porvooseen. Esikoinen muutti pois kotoa. Suru, ikävä, oma terveys, arjessa tasapainottelu. Hyviäkin asioita on tietenkin tapahtunut, useampia vieläpä, ja kyllä: olen niistä kiitollinen. Olen parhaani mukaan koettanut keskittyä siihen, mikä on hyvin.
Mielialat ovat vaihdelleet ja välillä on ollut oikein hyvä, välillä taas todella huono olla. Hoida nyt sitten siinä arki ja työt ja koko elämä. Vaikka toisaalta elämä kyllä kulkee aivan itsestään, hoitamatta. Huomaan kuitenkin ärsyyntyväni, kun oma kirkkauteni painuu usvan alle enkä aamulla herätessäni pursuakaan iloa. Koska niin kovasti haluaisin, että niin olisi.
Elämässäni yksinkertaisesti tapahtuu paljon. Ja nopeassa syklissä.
En jaksanut tehdä yli viikkoon vihermehua! Ja niin alkoi tuntua olo flunssaiselta ja allergia vaivata. Tai sitten syynä vastustuskyvyn notkahdukseen oli pitkästä aikaa tehty lihaskuntotreeni (tuntui hyvältä) – ehkä kehoni säikähti äkillistä kuntoilupuuskaa. Kyllä olin kiukkuinen itselleni, eikä siitä tietenkään ollut mitään apua. Olen yrittänyt suhtautua itseeni lempeästi ja onnistunut varsin vaihtelevasti (välillä todella surkeasti). Tiedän kyllä, kaikki tämä on ihan ok! On ok että ärsyttää, on ok ettei jaksa, on ok olla tukka pystyssä suupielet alaspäin raitayöpaidassa monta päivää putkeen. On ok hyvänenaikasentään!!
Elämässäni yksinkertaisesti tapahtuu paljon. Ja nopeassa syklissä. Niin se on ollut aina, eikä kuluneissa kahdessa kuukaudessa siis ole sinällään mitään uutta. Entinen esimieheni vinoili minun elävän kriisistä kriisiin. Se oli kyllä liioittelua. Mutta olin silti onnellinen kokiessani tylsyyden maaliskuussa. Tekstin julkaisupäivä 23. maaliskuuta vaan sattui olemaan isäni kuolinpäivä…ironista. Ei ole ollut tylsiä hetkiä sittemmin.
Kaksi viikkoa sitten kadotin haluni kirjoittaa, minne lie luikahtanut. Välillä se kurkkaa nurkan takaa ja näyttää kieltä, ja katoaa taas. Olin ajatellut kaivaa vanhat päiväkirjani ja kirjoittaa elämänkertatekstejä niiden pohjalta. Katin kontit, en ole kaivanut, en ole kirjoittanut. Kirjoitusideoita on jokainen vastaantuleva lappunen täynnä, mutta en saa kirjoitettua. Saan tehdä töitä, että energiat pysyvät ylipäänsä kasassa. Ylilyöntejäkin tapahtuu, kun suljettu tietokone alkaa keskellä yötä kovaan ääneen toistaa sarjaa Areenasta, joka ei ole toiminut päiväkausiin.
Haluan vain haahuilla. Haahuilenkin. Ja katson neljättä kautta The Officea, ja minusta alkaa kasvaa hentoisia juuria sohvan pehmusteisiin, enkä enää välitä tortillasipsinmurusista tyynyillä. Nauraminen tekee hyvää. Välillä katson keittiön kaihtimien välistä, kun naapurit, nuo kunnolliset taloyhtiön kokouksiin osallistuvat ihmiset, kasaavat virkistysrahoilla (!) hankittua leikkimökkiä, ja tunnen itseni haalistuneeksi möykyksi. Oloni on epämääräisen syyllinen, ja käyn itseni kanssa vuoroin vakavia ja vuoroin leikkimielisiä keskusteluita. Tuloksetta.
En jaksa päivittää Instagramia, vaikka se yleensä tuottaa iloa. Hätkähdän, kun tunnen siitäkin syyllisyyttä. Välillä haluaisin ladata kuvan, mutta kun en saa ladattua, jää lataamatta. Välillä päivitän feediä, välillä en. Niin sen kyllä pitää ollakin! Aina on joku, jonka mielestä päivitän liian usein ja joku, jonka mielestä liian harvoin. Vitsin some!
Tajunnanvirtaa ainakin riittää, sitä ryöppyää. Ja se on nyt tarpeeksi kaikessa epätäydellisyydessään, riittämättömyydessään ja sekavuudessaan. Koska elämä on. Ja koska virta vei mukanaan. Kohta se voi viedä taas aivan toiseen suuntaan tai asettua virtaamaan rauhallisesti. Se hyvä puoli virrassa on.
kuvat: pixabay.com
