Olen rakastunut opettajaani. En olisi ikinä osannut odottaa tätä, mutta niin ajatus vain putkahti päähäni ja todeksi se on myönnettävä! Meillä on parin päivän päästä vuosipäivä, mutten aio viettää sitä. Tunteeni ovat ristiriitaiset: seuranani on hiipuva rakkaus.
Odottamaton rakkauden kohde
Olen jo (monestikin) kertonut, kuinka olen ollut rakkautta vailla ja hakenut sitä vääränlaisista tilanteista ja kohteista. Olen myös kertonut, kuinka paljon rakkautta olen saanut osakseni sairastumisen myötä. Tadaa, selvä kuvio! Olen halunnut pitää kiinni sairaudestani, koska siitä on seurannut minulle niin paljon rakkautta, jota olen janonnut. Siksi rakastuin syöpääni. Se on antanut minulle rakkauden lisäksi myös huomiota, rohkaisua, mahdollisuuden oppia ja kehittyä ihmisenä, löytää niin paljon uutta. Rakkauteni huumassa olen kuitenkin antanut sille osan minästäni. Siitä on tullut osa minua, mutta ei se kuitenkaan minä ole. Olen oppinut rakastamaan itseäni, enkä enää tarvitse syöpää rakkauden houkuttelemiseksi tai sen kokemiseksi. Eikö olekin ristiriitaista, että sairaudesta voi tulla osa identiteettiä ja se voi pahimmillaan täyttää koko elämän? Siihen en ole aivan lähtenyt, mutta tapaan monia, jotka ovat. He eivät näe mitään muuta vaihtoehtoa. Minä haluan nähdä. Haluan olla rohkea ja myöntää, että rakastuin opettajaani, ja että tunnen nyt oppineeni sen, mitä se tuli minulle kertomaan.
Hiipuva rakkaus
Rakkauteni on hiipumassa. Kuten pitkissä parisuhteissa käy, rakkaus muuttuu. Eihän se mihinkään häviä, mutta se muuttaa muotoaan. Tarvitsen nyt sairaudeltani omaa tilaa – minun minäni alkaa nyt irtaantua siitä! Eikös parhaiden suhteiden tunnusmerkkinä ole, että molemmat elävät omaa elämäänsä, rinnakkain? Symbioosia ei tarvita. Tarkemmin ajatellen rakkauteni alkaa olla aika yksipuolista: syöpä tuntuu viihtyvän hyvin, mutta minun tunteeni sitä kohtaan ovat jo pitkään olleet hiipuvia, suorastaan nuupahtaneita.
Me olemme ylpeitä vapaudestamme
sanoa mitä haluamme, mutta usein
rohkeus sen sanomiseen puuttuu.
– Positiivarit, Aamun Ajatus 25.10.2019 –
Aika erota
Kaikilla suhteilla on oma aikansa, joka niiden on tarkoitus kestää, ja jossakin vaiheessa tulee vastaan se hetki, jolloin sanotaan hyvästit ja jatketaan matkaa eri suuntiin. Silloin suhde on täyttänyt tehtävänsä elämän polulla. Aina tunne eron hetkestä ei tule molemmille osapuolille samanaikaisesti ja toinen voi ajatella, että vasta kuolema erottaa. Tässä suhteessa en todellakaan halua mennä siihen asti ja uskonkin, että olemme tulleet risteyskohtaan, minä ja sairauteni. On aika kiittää ja erota. Pyydänkin nyt sinulta rakas opettajani syöpä: ole kiltti ja päästä minusta irti. Sinulta saamani opit kyllä säilyvät, vaikka tiemme eroavaisivat. En ikinä unohda sinua, vaan sinua ajatellessani sydämeni täyttää lämpö: niin paljon olet minulle antanut viiden vuoden aikana. Nyt olen kuitenkin valmis jatkamaan matkaani yksin, ilman sinua. Ymmärräthän?
kuvat: pixabay.com
