Väsymätön kriitikko
Egoni, tuo väsymätön kriitikko, koettaa koulia minua. Kovasti se toivoo, etten mokaisi kuvittelemalla liikoja itsestäni – sehän olisi noloa! Sisäinen ääneni yrittää puhua minulle järkeä, etteivät jalkani pääsisi nousemaan maasta kuita kurkotellessani. Egoni tarinat eivät varsinaisesti ole eteenpäin vieviä, vaikka ego onkin sinällään arvokas osa mieleni rakenteita.
Keskustelu blogin kirjoittamisesta
Ego: Mitä sinä tätä blogia vieläkin kirjoitat? Johan se on tehtävänsä tehnyt – eihän ketään enää kiinnosta.
Minä: (korviin nousee puna) No, niin, no, se on kyllä varmaan totta. Onhan tässä jo mennyt useampi vuosi.
Ego: Sitä paitsi kaikki ne asiat, joista kirjoitat, on jo joku joskus sanonut ja läpeensä analysoiden käsitellyt! Eihän sinulla ole mitään uutta sanottavaa!
Minä: No onhan minulla kokemukseni, johon sanojani peilaan.
Ego: Miten ne asiat sinun kokemuksestasi jalostuvat?
Minä: En minä jalostumisesta tiedä, mutta minusta kokemukseni on arvokas ihan sellaisenaan. Minulle ainakin – ja onhan se opettanut valtavasti.
Ego: No itsellesikö sinä sitten kirjoitat?
Minä: Vaikka niin sitten.
Ego: Äh, päästä irti, joskushan se blogi on lopetettava.
Minä: Se on kyllä totta. Ja tuntuuhan se välillä rasittavalta. Mutta jos lopetan, onko minulle vielä tehtävää täällä? Olenko aivan turha, tarvitaanko minua?
Ego: No eihän se blogi nyt niin tärkeä ole. Ajattelitko, että se olisi elämäntehtäväsi? (hohottaa)
Minä: Taisinpa ajatella, että se on yksi niistä. Mutta sanat soljuvat niin vaivattomasti. Miksi sain sanat käytettäväksi, jos en jakamista varten?
Ego: Mistä sitä tietää! Pitääkö kaikki aina analysoida puhki? Pitääkö kaikelle löytää syy?
Minä: Mutta etkö sinä juuri esittänyt minulle alussa kysymyksen, johon olen yrittänyt löytää vastausta? Syytä siihen, miksi edelleen kirjoitan?
Ego: Tee mitä teet, mutta en ymmärrä sinua.
Minä: Se ei haittaa, kaikkea ei aina tarvitse ymmärtää!
Ego: (tuhahtaa ja vetäytyy loukkaantuneena pois.)
Väsymätön kriitikko
Sellaisia me juttelemme, minä ja egoni, tuo väsymätön kriitikko. Egoni koettaa suojella minua, mutta sen keinot ovat välillä kyseenalaisia, sillä ne tähtäävät usein paikoilleen jäämiseen ja uuden välttämiseen. Egoni pelkää virheitä yli kaiken. Sitä ei voi kokonaan vaimentaa, mutta voin sentään päättää, kuinka paljon sitä kuuntelen. Yritän ehkä suhtautua siihen kuin kriittiseen sparrauspartneriin, joka ei voi tietää, mikä minulle on parasta, mutta jolta saan arvokkaan peilin, johon katsoa. Egoni on iskenyt arkaan kohtaani ja johtanut minua harhaan pelolla, joka on ollut perustunteeni. Olen kuitenkin oppinut ymmärtämään tuota höpsöä, vaativaa, mutta pohjimmiltaan kilttiä lohikäärmettä, ja suhtaudun siihen paljon terveemmin kuin aiemmin. Kuuntelen kyllä sitä, mutta ennen kaikkea kuuntelen sydäntäni.
kuva: unsplash.com