En oikeastaan ollut tuttu egoni kanssa. Muistelen siitä puhutun lukion psykologian tunnilla, mutta sen jälkeen olinkin jättänyt tyypin oman onnensa nojaan. Ja kyllä se olikin ottanut tilanteesta kaiken irti – rellestänyt oikein kunnolla! Oikeastaan jätin itseni egoni valtaan ja sen tarinoiden vangiksi. Sitten sain siskoltani joululahjaksi Tara Langen kirjan Tikapuut rakkauteen ja tiedostin egoni olemassaolon. Tämä tapahtui viime jouluna, ja nyt, lähes vuotta myöhemmin olen kiivennyt hyvän matkaa kohti voiman maailmaa – onhan ollut tekemistä! Ei mikään heppoisin työkirja täytettäväksi, sillä se vaatii ikävän paljastavalla tavalla peiliin katsomista – joskin lempeästi. Uskomattomimpia, kivuliaimpia, yllättävimpiä ja ärsyttävimpiä tikapuulipsahduksia olen tahkonnut egoni kanssa.
Egoni tarinoita
Egoni on ollut paras ja väsymättömin kriitikkoni. Se on se sisäinen ääneni, joka neuvoo, syyttää, pelottelee, syyllistää, tuomitsee. Hyvä tarkoitushan sillä on ollut – suojella minua älyttömyyksiltä. Se oli vaan päässyt ihan pikkuisen lipsahtamaan ylisuojelun ja sitä kautta rajoittamisen puolelle. Se oli alkanut kertoa pelottavia tarinoita, jotta pysyisin ruodussa. Jylisevällä äänellä ja vakuuttavasti. Jotta en uskaltaisi muuttua ja nousta voimaani.
Ja mitäpä minä olen sen antanut tehdä? Olen uskonut sen maailmanlopun tarinoita ja alkanut pelätä. Ihan kaikkea. Etten osaa, etten pysty, etten pärjää, että minulle nauretaan, että oikea vaatimaton minäni paljastuu muille. Egon vallassa oleva ihminen on peloissaan eikä näe tai ajattele selkeästi. Ja sitä ego juuri haluaa, sillä se uskoo pitävänsä ihmisen turvassa loputtomilla säännöillään ja rajoituksillaan. Ja ego pääsee valloilleen juuri sanojen kautta – siksi sen tarinat ovat niin vaarallisia.
Pelottava sydän
Egoni pelkää sydämessäni asuvaa intuitiota. Se kun on niin tunteellinen, ei-rationaalinen ja rajoituksia vailla. Mitä enemmän opin luottamaan intuitiooni ja kuuntelemaan sydäntäni, sitä vähemmän olen egoni kritiikin varassa. Se on hädissään, sillä aina, kun kuuntelen intuitiotani, se menettää valtaansa. Intuitioni on kuin keijukainen minussa, selittämätön ja kuriton, rohkea ja omapäinen, tunteellinen ja herkkä. Tarvitsen toki egoani myös tulevaisuudessa, mutten anna se määrätä. Se on harmiton vasta sitten, kun osaan kyseenalaistaa sen tarinat ja tunnistan, kuka on äänessä: minä vai egoni.
Pystynpäs! Jaksanpas! Osaanpas!
Turvassa, ei vankina
Turvassa, ei vankinaAjattelen egoni höpsönä lohikäärmeenä; kilttinä mutta pelottavana. Se haluaisi lieskoillaan suojella minua, pitää turvassa, mutta samalla vankina. Minäkin haluan kyllä turvaa, mutta vangiksi en halua – oman mieleni ainakaan. Siksi olen harjoitellut egoni kesyttämistä. Harjoittelua riittää edelleen, sillä välillä huomaan, miten lankean vanhoihin ansoihin ja pienennän itseni pelkoon. Miten vaikeaa onkaan antaa itselleni tai vastaanottaa muilta rakkautta – hyväksyä itseni lohikäärmeineni päivineni. Antaa intuition tuoda sydämeni rohkeutta ja luottamusta elämään ja muistuttaa, että olen hyvä ja riittävä juuri näin. Että parhaiten voin silloin, kun uskon itseeni ja pysyn omassa voimassa ja kirkkaudessani.
kuvat: pixabay.com
