Minun metsääni on ulko-oveltani sata askelta. Tai ei se minun metsäni ole, kaikkien yhteinen. Ja silti minun. Sitä minä lainaan.
Minun pieni metsäni on täydellinen. Siellä on pihlaja, mäntyjä, kuusi, haapoja ja leppiä. Siellä on polku, jota männyn juuret halkovat, ja kieloja, syreenejä ja niittykukkia. Sen laidalla on kiviröykkiöitä, korkeaa heinää, vanhoja ruusuja ja juhannusruusuja. Minun metsässäni on kallio ja sieltä näkee meren.
Käyn metsässäni melkein joka päivä. Minun metsäni on aina ihana, kaikkina vuodenaikoina. Ja aina erilainen, ihan joka kerta. Ja kaikkein ihanin se on nyt: kesällä.
Yleensä asetun auringon lämmittämälle kalliolle pitkäkseni ja hetken päässä sulaudun osaksi luontoa. Muurahainen kipeää käsivarrelleni, mänty kurkottaa oksiansa päälleni, tuuli puhaltaa ikiaikaisesti, perhonen lennähtää sirosti kengälleni, pikkulinnut sirkuttavat ja pääskyset ja lokit lentelevät ylitseni. Katselen meren ikuista liikettä, veden kimaltavaa, väsymätöntä muodon muuttumista ihaillen ja rauhoittuen.
Minun metsäni pumpuloi minut syliinsä turvaan. Se houkuttelee minusta tunteita esille ja ottaa ne kaikki arvottamatta vastaan. Se liennyttää ahdistukseni, lohduttaa epätoivossani, antaa iloni ja toivoni kiivetä latvustoonsa ja maadoittaa minut kallioonsa.
Joskus metsäni saa kuulla iloista hyräilyäni, ja joskus toiste kallion jäkälät saavat imeä suruni kuumat kyyneleet ja lohduttomat nyyhkytykset. Toisinaan mänty saa tuta kaipuuni ja kävyt ja kivet suuttumukseni. Yleensä palaan metsästä lähes pakahduttava onni rinnassani, mieli keventyneenä ja toiveikkaana.
Joskus, kun olen ikävissäni juonut viiniä lasillisen liikaa, metsäni selvittää sumuisen pääni, palauttaa kirkkauteni. Se rauhoittaa poukkoilevan mieleni tai radalleen juuttuneen ajatukseni ja käärii pelkoni syvälle sammaliinsa. Epätoivon metsäni nappaa tuulensa vietäväksi, ja häpeällä se heittää vesilintua (anteeksi).
Seuraavan sadan askeleen päässä on pieni koivikko. Puut kutsuvat halaukseen, tarjoavat vaaleaa voimaansa. Koivikossakin on polku. Se tosin haarautuu ja joka kerta olen valinnan edessä: kumpaa reittiä seurata? Koivikossa teen Chi Kung -kävelyä (Qigong), ihailen joutsenia ja rakastamiani koivuja. Luulen, että olen hiljalleen saavuttamassa kylähullun maineen, ja Guo Lin -terveyskävely kyllä näyttääkin hupaisalta 😀 Mutta oi, miten hyvältä se tuntuu! Vie, autuus, stressin mennessään.
Olen kiitollinen, että saan asua juuri täällä. On onni saada katsella jättiläismäntyjä olohuoneen ikkunasta ja parvekkeelta. Metsä sadan askeleen päässä kotiovelta on lottovoitto ja koivikko toisen samanlaisen päässä superjättipotti jokerilla. Luonto avaa, herkistää, puhdistaa ja parantaa – vain muutaman vaikutuksen mainitakseni. Juhannus on parin päivän päässä, ja silloin metsässä on aivan erityistä taikaa. Siksihän me suomalaiset juhlan koittaessa vetäydymmekin sinne, mökeille ja metsiin – luonnon keskelle.
Ihanaa juhannusviikkoa ja leppeää keskikesän juhlaa!
Olen kesäihminen. Jotkut asiat vain ovat parhaimmillaan kesällä. Kuten luonto ja metsä. #rakkaus