Suru on kuin saippuapala. Siinä se köllöttelee alustallaan paljaana ja odottaa kaikessa rauhassa, että pääsee toteuttamaan tehtäväänsä.
Antautuu ja puhdistaa
Välillä se on kuiva koppura, kutistunut ja jokaisen syynsä sulkenut, kipristelee kulmat kovina kupissaan eikä anna itsestään niin mitään. Kun saippuapalan kastelee, siitä alkaa irrota puhdistavaa vaahtoa. Kun surua vähän kostuttaa kyynelillä, siitäkin irtoaa työstettävää, joka puhdistaa itku kerrallaan, sielua myöten. Suru antautuu saippun lailla käsiteltäväksi sopivan hetken tullen.
Suru on kuin saippuapala.
Lipsuu ja luistelee
Kuten saippuapala, surukin lipsuu välillä otteesta: luistelee pesualtaassa ja luiskahtaa ulottumattomiin. Joskus se oikein ottaa vauhtia ja kimpoaa lattialle asti, kunnolla karkuun. Silloin se vähän suttaa mattoa ja jopa ärsyttää temppuilullaan. Ei mene tämäkään kuten niin kovin haluaisin – en voi vain päättää, että no niin, nyt tämä tunne on käsitelty ja voin sen arkistoida siististi johonkin lokeroon. Enhän nappaa uutta saippuaakaan, kun edellistä on vielä jäljellä. Surulla on oma rytminsä, muotonsa ja kestonsa.
Kuplii, kuorii ja kirvelee
Kun saippuaa joutuu silmiin, se kirvelee. Niin tekee surukin, mutta kyyneleet huuhtovat. Silmät saattavat perusteellisen huuhtelun jälkeen olla pitkään kipeät ja turvonneet, mutta muuten olo helpottaa pian. Saippua muodostaa veden kanssa iholle kauniita vaahtokuplia ihailtaviksi. Surun kuplat ovat muistoja, kuin puhe- tai ajatuskuplia mielessä. Toisinaan saippuasta putkahtaa yllättäen käsien ihoa hellän suloisesti kuorivia rakeita. Samoin kuorii suru mieltä, sydäntä ja sielua – välillä hellästi ja välillä ihan vereslihalle asti. Saippua puhdistaa ulkoapäin, tunnetyöskentely sisältä käsin.
Muotoutuu ja kutistuu
Saippua muotoutuu hiljalleen käsien ja veden välissä. Samoin muuttaa suru muotoaan, kun sitä työstää. Kauan kestää saippua, mutta pesu pesulta se vähitellen kutistuu, kunnes lopulta kuluu kauniisti loppuun. Myös suru ohenee ajan myötä: kyynel kyyneleeltä se muuttuu hennommaksi. Kun saippua loppuu, en jää sitä kaipaamaan, vaan hyvillä mielin otan uuden käyttöön. Vielä en ihan tiedä, kuluuko suru koskaan kokonaan loppuun vai jääkö siitä jäljelle hento metsämansikan tai limen tuoksu ja lepokuoppa mielen – kuin pesualtaan – reunalle.
kuva: pexels.com
