Nuoremman lapseni opettaja laittoi Wilmassa viestiä, jossa pyysi vanhempia kirjoittamaan lapselleen jonkin positiivisen viestin, esimerkiksi kehumaan hänen vahvuuksiaan. Mikä idea! Miten ihmeessä en ollut tullut ajatelleeksi tätä itse?!? Innostuin niin, että kirjoitin molemmille pojilleni pitkän listan heidän vahvuuksistaan ja asioista, joita arvostan ja rakastan heissä. Laitoin paperit kummankin koulupöydälle.
Kuopuksen kanssa juteltiin asiasta koulutehtävään liittyen ja keskustelu oli hyvä. En halunnut tehdä asiasta numeroa, vaan jättää hautumaan. Teinin reaktiota en osannut odottaa. ”Kiitos äiti” ja maailman suloisin hymy. Paperi on saanut jäädä työpöydälle ja siitä selvästi ravistellaan pölyt pois. En ole ottanut puheeksi, mutta uskoisin listan toimivan muistutuksena rakkaudesta ja hyväksynnästä.
Kunpa vaan muistaisimme kertoa aina välillä kaikkein rakkaimmille, miten ihania he ovat ja miten hienoja ominaisuuksia heissä on. Että he ovat kaiken rakkauden arvoisia juuri sellaisina, kuin ovat. Että sydämemme meinaa välillä pakahtua rakkaudesta ja ylpeydestä, kun ajattelemme heitä kesken päivän tai katsomme heitä aamupalapöydässä.
Ehkä lähetämme sydämiä ja suukkoja WhatsUpissa ja hyvä niin. Ehkä lapselle toimisi kuitenkin myös paperille käsialalla kirjoitettu viesti vielä tehokkaammin siksi, että se ei ole ihan jokapäiväistä! Sähköinen virta etenee vauhdilla ja sanat katoavat, mutta paperilla ne säilyvät. Haalistumisen koittaessa on aika raapustaa uusi lappunen.
Mitä jos onnistuisimme lempeästi aivopesemään lapsemme rakastamaan itseään terveellä tavalla? Sillä saattaisi olla kauaskantoisia vaikutuksia koko ihmiskunnalle! Aloitetaan vaikka yhdellä paperiliuskalla. Jos sanoja ei heti löydy, hymykasvo tai sydän toimii takuulla.
Voimme rakastaa toista ihmistä täydesti vasta, kun rakastamme itseämme. Ja nuorena se paras vitsa väännetään 🙂 Onkohan ketään, jota rakastavat sanat eivät tekisi iloiseksi?
Kokemusasiantuntijakoulutuksessa olen kuullut monta huikeaa, koskettavaa selviytymistarinaa. Oikeastaan kaikissa tarinoissa nousee esille lapsuus ja lapsuudessa tapahtuneet asiat. Kuinka monta sairautta, surua, addiktiota ja itsemurhayritystä oltaisiin voitu välttää, jos olisimme oppineet rakastamaan itse itseämme jo lapsina. Joskus se on todella pienestä kiinni. Sanoista, joista voi ottaa kiinni ja jotka voi tallettaa sydämeensä rohkaisuksi. Tai mytätä lappuna farkkujen taskuun pahan päivän varalle. Onneksi tuota kaltoin kohdeltua sisäistä lasta voi rakastaa parantumaan yhä vieläkin. Entä, jos kirjoittaisin kirjeen myös omalle sisäiselle lapselleni?
Sen voisi aloittaa vaikka: Sinä riität. Sinä olet rakkauden arvoinen. Sinä olet arvokas. En ole vielä kirjoittanut omalle sisäiselle lapselleni, mutta veikkaan, että kunhan vaan pääsen vauhtiin, sieltä alkaa löytyä asioita, joita on tarve nostaa…
Laitetaan rakkauskirjetuotanto kukoistamaan! Annetaan asian hautua jäljellä olevan maaliskuun ajan ja tehdään huhtikuusta rakkauskirjekuukausi! Kiitos, lapseni opettaja, ajatuksesta.
