Polku on suora, lavea, tasainen ja kevyt astella, vankalla pohjalla ja kauniissa maisemissa. Polku on myös kiemurainen, höttöinen, upottava, raskas kulkea ja maisematon. Millainen sitten on hyvä polku?
Polku
Jokainen polku on oikea ja hyvä, ja ihan jokaisella askeleella on merkitys; jokaisella mutkalla ja notkolla tarkoituksensa. Kenkien kuuluu polulla astellessa likaantua, ja välillä kulua puhki. Välillä polulla kirmataan avojaloin ja välillä tarvitaan kahluusaappaita. Välillä polulla on este, ja siinä testataan, jäämmekö sitä surkuttelemaan tai mietimmekö, miten saisimme esteen kierrettyä. Kun polku haarautuu, on tehtävä päätös. Paikoilleen ei voi pitkäksi aikaa jäädä. Joskus polku on piilossa eikä sitä näy, ja silloin on vain luotettava, että siellä se kuitenkin on jalkojemme astua. Tarkoituksensa on silläkin, että kuljemme joskus sellaista polkua, jolle joku toinen on meidät taluttanut ja matkaan tuupannut – eikä se olekaan oma polkumme. Vai onko sittenkin?
Poiketako polulta?
Joskus voi tehdä hyvää poiketa polulta; siltä tutulta, turvalliselta ja omalta. Jos ei muuten niin siksi, että omalle polulle on ihana palata takaisin ja usein todeta, että kyllä: tämä on juuri minun polkuni ja juuri tätä minä haluan ja minun kuuluu astella. Kun poikkeaa polulta, voi päästä seikkailuun! Voi löytää uusia, yllättäviä asioita; saada uudenlaista perspektiiviä, kun energia heilahtaa ja huomio kiinnittyy erilaisiin asioihin. On tervettä astua rohkeasti sivupolulle tai täysin metsään, poluttomalle taipaleelle ja lähteä tutkimaan, mitä muita vaihtoehtoja elämällä on tarjota. Ja silti – tai juuri siksi, on ihanaa palata takaisin omalle tutulle tielle – sen kannateltavaksi ja ohjattavaksi. Palaaminen on nimittäin lähes aina mahdollista; joskus vasta mutkien kautta, mutta kuitenkin!
Polku ei pysy polkuna, jollemme sitä askelillamme vahvista
– Kaismanteri –
Minun polkuni
Minunkin polkuni on ollut juuri sellainen kuin sen on kuulunutkin olla, niin ärsyttävältä kuin sen hyväksyminen onkin välillä tuntunut! Hyvin pitkään oli polkuni leveä, suora, tasainen ja luotettava. Sitten se muuttui mutkikkaaksi, upottavaksi ja lähes katosi – voi kuinka silloin pelkäsin. Välillä olen myös seikkaillut, tarkoituksella poikennut polulta ja harhaillut, ja sitten löytänyt takaisin taas. Polkuni on vienyt uskomattomiin maisemiin ja viime vuosina muutoksiin, joita en ikimaailmassa olisi voinut uskoa tapahtuviksi. Osa niistä on kipeitä ja surua aiheuttavia ja osa ihmeellistä iloa tuottavia. Polun varren kohtaamiset ovat olleet vertaansa vailla: pelottavia, hämmentävän outoja, opettavaisia, jännittäviä, ilahduttavia ja suloisia, ja ne ovat aivan oman lukunsa arvoiset.
Polku vie eteenpäin
Polun kulkeminen muuttaa ihmistä. Sen opit uuvuttavat, pelot sairastuttavat ja toivo tervehdyttää ja ilo vapauttaa, merkityksellisyys auttaa hyväksymään. Muutokset maisemissa opettavat päästämään irti vanhasta ja suuntaamaan kohti uutta. Kohtaamiset tuovat uskomattoman ulottuvuuden matkantekoon. Kukaan ei selviä polultaan kivutta ja mustelmitta, mutta eteenpäin polku vie aina ja eteenpäinmeno vahvistaa. Kaikkeen ei polkunsa varrella voi vaikuttaa kuten ei voi itse elämääkään hallita. Mutta sen voi valita, että keskittyy elämään ja nauttii polustaan.
kuvat: Kaismanteri
