Keruna-aika alkaa näkyä lieveilmiöinä. Meitä ihmisiä ei ole luotu olemaan yksin, eikä sosiaalinen eristäytyminen tee meille hyvää. Ymmärrämme tietysti, että välimatkaa on ollut ja on edelleen välttämätöntä pitää, mutta väistämätöntä on myös se, että viruksen loitolla pitäminen vaatii veronsa.
Lieveilmiöitä
Olemme täällä toisiamme varten ja on aivan eri asia jutella mese-tiktok-teams-whatapp-zoom-skypen välityksellä kuin kasvotusten. Jäämme vaille toisen ihmisen energiaa ja eleiden ja ilmeiden tuomaa leijonan osuutta viestinnästä – halauksesta ja kosketuksesta puhumattakaan! Sen sijaan, että katselisimme toisiamme silmiin, katselemme elottomia ruutuja tunnista ja päivästä toiseen. Sen sijaan, että koskettaisimme ystävää olkapäälle, naputtelemme ja sivelemme näppäimistöjä aamusta iltaan. Se vaikuttaa meihin kaikilla olemisemme tasoilla: hyvinvointimme kärsii! En voi välttyä ajattelemasta niitä yksinäisiä, joilla yksinolo ja eristyneisyys ovat arkipäivää viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Nyt vasta olen todella pysähtynyt ajattelemaan sitä – enkä silti kykene täysin ymmärtämään, sillä saan etuoikeutetusti olla eristyksissä perheeni kanssa.
Bad hair -kuukaudet
Videokokoukset ja -tapaamiset ovat vallanneet elämämme. Niissä, etenkin työhön liittyvissä, on näytettävä suhteellisen asialliselta – rintalastasta ylöspäin eli siihen asti, mihin koneen kamerasilmän katse yltää. Siistin yläosan parina on pikkuhousut, kalsarit ja kauhtuneet tohvelit. Ai niin ja ne eripariset, reikäiset sukat. Koska mukavuus. Monet kertovat luopuneensa videokokouksista (”Mun kamera ei jostain syystä toimi”) ja bad hair -day on muuttunut bad hair -kuukaudeksi tai -maratoniksi. Onneksi olen itse saanut käydä töissä, sillä muuten näyttäisin täysin metsäläiseltä. Ihmisestä pitää kuitenkin pitää huolta kokonaisuutena, ei vain rintalastasta ylöspäin. Kehomme osat ovat eri paria – ja sen myötä mielemme. Mukavuus on tietysti ihanaa, mutta voisimmeko kuitenkin suoda itsellemme jonkinlaisen tasapainon huomioimalla myös rintalastan alapuolella olevan osan itseämme? Tai sitten antaa siimaa sille yläpuoliselle? Saatteko kiinni? Ei ole hyvä jättää itseään heitteille suojautumisen vuoksi.
Syrjähtelevä ajatus
Aivomme tarvitsevat ihmiskontakteja. Niiden puuttuessa ajatus alkaa katkeilla, minkä huomaa esimerkiksi silloin, kun yrittää jutella jonkun kanssa ja ei enää hetken päästä tai keskeytyksen tultua muista millään tasolla, mistä juteltiin. Siis kumpikaan keskustelijoista ei muista. Vaatii ponnistelua keskittyä mihinkään muuhun kuin netflixsarjaan. Puhe voi olla suorastaan syrjähtelevää ja muuttua lopulta epämääräiseksi mutinaksi ja murahteluksi. Koska harjoituksen puute. Onnelliset siis ne, joilla niitä videokokouksia on. Mielialakin saattaa heittelehtiä – koska peilien puute. Peileillä tarkoitan toisia ihmisiä. Mieliala saattaa laskea, koska ikävä: muita ihmisiä, tavallista arkea, normaaliolotilaa. Äkkiä se tavallinen puuduttava arki onkin tavoite, haavekuva ja unelma. Siitäs saimme, me kaikki! Lieveilmiöitä on vaikka kuinka paljon – ja nämä ovat tietysti sieltä kevyimmästä päästä. Koska kyllääntyminen. Niiden rankempien ajatteluun ei ole voimia. Varmasti tämä rauha tekee ajatuksille myös hyvää ja voi siirtää niitä ihanasti uusille raiteille. Sitä odotellessa…. 😀
Kuvat: unsplash.com & pixabay.com
