Olen kävelemässä töihin, liikkeeseen Porvoon keskustassa. Askeleeni ovat reippaat, koska aikaa ei ole tuhlattavaksi, ja jos vielä vähän tiivistän tahtia, ehdin juuri ja juuri ajoissa. Katson maahan, jalkoihini, etten kompastuisi. Aistin kyllä asioita ympärilläni, mutta äkkiä tajuan, miten kapeasti ja himmeästi. Kuin salamaniskusta ymmärrän olevani kuplassa.
Kuplassa
Pysähdyn siihen paikkaan. Nostan katseeni, vedän syvään henkeä ja hengitän hitaasti ulos. Tajuan, että olen kävellä tikannut koko matkan autolta pienen pienessä kuplassani, antaen sen vaimentaa ja sumentaa kaiken ympärilläni olevan. Nyt rikon kuplani ja herään aistimaan täydemmin. Hengitän uudelleen syvään sisään ja ulos, ja annan hengityksen rentouttaa kehoni.
Olen keskellä kaunista kaupunkipuistoa, raikkaassa vihreydessä, jota auringon säteet täplittävät ja juovittavat. Puunoksien välistä vilkahtelee kirkkaan sininen syyskesän taivas. Tunnen torikahvin ja lehmusten siirapin tuoksun, kun kasteesta kostea hiekka rahisee tossujeni alla. Vanha mies istuu puistonpenkillä kävelykeppiinsä nojaten. Lintu visertää Runebergin patsaan pään päällä, tuuli suhisee ja koira haukkuu kauempana. On niin kaunista. Hetki on aivan täydellinen. Tätä kaikkea saan kokea, jos muistan tulla ulos kuplastani. Kun avaudun elämälle! Elämä on tässä, juuri tässä, kun vaan tajuan sen!
Turvassa kuplassa?
Kuinka usein sitä elääkään kuplansa sisällä? Ihan huomaamatta. Nyt kun havahduin tähän, ymmärrän, että minä ainakin aina välillä. Ehdin hyvin töihin, vaikka kupla puhkesi, pysähdyin ja koin Ihmeellisen Hetken. Kiire on maailman huonoin tekosyy – aivan kaikelle. Mieleeni tuli laulu lapsikuoro Mukuloiden ajalta:
Joskus tulee kiire, silloin hupaisasti käyttäytyy:
huitoo, paiskoo, penkoo, juoksee, riuhtoo, tempoo, hengästyy.
Joskus toiste taasen kävelee ja aivan yllättyy,
että kaiken ehtii, vaikka vahingossa vähän viipyy!
Niinpä! Kyseessä on isän ja äidin työlaulu, ja töihinhän olin tuona havahtumisaamunakin matkalla. Monesti puhutaan, että olen turvassa omassa kuplassani, enkä edes välitä tietää maailman kauheuksista sen ulkopuolella. Kupla suojaa, sen läpi paha maailma ei pääse ”iholle”. Samalla se kuitenkin toimii myös toiseen suuntaan, sordiinona kaikelle kauniille. Elämän ihmeellisyys ei ole ajasta kiinni, taikaa voi kokea pienen pienissä hetkissä. Pitää vain todella havahtua niihin! Kun olen omassa kuplassani, olen kenties turvassa ulkomaailmalta, mutta samalla kuplailu tarkoittaa, etten ole läsnä. Ja jos en ole läsnä, Elämä kulkee ohitse. Voisiko olla mahdollista käyttää kuplaa, joka suojaa ei-halutuilta energioilta, mutta joka päästää lävitse kaiken ihanan aistittavan?
Pois kuplasta
Suostunko kuplani vankilaan vai uskallanko olla ilman kuplaani? Astunko aamulla ovesta ulos intentiona kävellä, kuin putkea pitkin, ovelta autolle läpät ohimoilla? Vai astunko ulos tiedostaen, tervehtiäkseni ulkoilmaa, käännelläkseni päätäni taivasta ja puita ihaillakseni, ja vasta sitten autolle suunnaten. Huomaatko eron? Minä ainakin huomaan, mutten silti aina muista sitä.
Taitaa olla niin, että kuplan ulkopuolella ilma on raikkaampaa. On suorastaan pökerryttävää huomata, miten valtavan kauneuden ympäröimänä saan elää. Taitaa myös olla niin, että jos muistaisin elää jokaisen päivän kuplan ulkopuolella täydesti aistien, elämä saattaisi olla yhtä juhlaa. Ja sellaiseksi se taitaa olla alun perin tarkoitettukin – itse olen sen muunlaiseksi muuttanut tehdessäni itsestäni muka tärkeän kiireellä ja suorittamisella. Silloin ei jää aikaa juhlien maailmalle avautumiselle. Ei se niin vakavaa ole! Kauneus on käsivarren mitan päässä, kuplan reunan ulkopuolella. Kujeillen riko kuplasi, astu sieltä pois ja avaudu maailman epätäydelliselle täydellisyydelle! Minä ainakin aion!
kuvat: pixabay.com
