Kivenä kengässä

Se tuntuu jokaisella askeleella. Se muuttaa paikkaa edestakaisessa liikkeessä ja kirpaisee niin, että tekee mieli hyppiä yhdellä jalalla. Sitten se katoaa kokonaan hetkeksi, jolloin sen unohtaa. Kunnes se ponnahtaa jälleen esiin, luistelee salakavalasti uuteen sijaintiin ja uppoaa entistä arempaan kohtaan jalkapohjassa.

Murunen tai jyvä

Pienen pieni, harmiton kivenmurunen tai hiekanjyvä saa aikaan ällistyttävän suurta häiriötä kengässä. Silti saatan antaa sen hiertää koko kävelylenkin ajan, vaikka sen voisi poistaa muutamassa sekunnissa ja nauttia sen jälkeen kivuttomasta kävelystä. Jalkapohja on yllättävän herkkä. Ja silti jokin selittämätön saa sietämään ärsyttävää pistelyä, vaikka on hyvin tiedossa, ettei kivi katoa kengästä itsestään. Pikkuinen kivensiru voi laittaa älähtämään, hypähtämään tai heiluttelemaan jalkaa vimmatusti.

Jos terveys ja kaunis päivä hymyilevät minulle, olen oikein mukava mies. Jos hiekanjyvä hiertää varvastani, olen äreä, pahantuulinen ja kylmäkiskoinen.
– Michel de Montaigne –

Mystisiä asioita

Usein ihmettelen, miten kivenmuruset joutuvat kenkiini. Varsinkin silloin, kun saappaissa on pitkät varret, jotka nuolevat sääriä. Tai kun olen huolellisesti sitonut nauhat kiinni ja laittanut lahkeet kenkien varsien peitoksi. Miten on mahdollista, että kaikista varotoimista huolimatta hiekanjyvä tai kivenmuru löytää tiensä kengän sisälle, jalkapohjan alle? Ja mistä johtuu, että kun olen lopulta yhdellä jalalla tasapainoillen ravistellut kenkääni ylösalaisin ja sitten laittanut sen takaisin jalkaani, murunen tuntuu yhä? Miten se osaa pitää kiinni kengän sisäpohjasta niin, ettei putoa maahan rivakasta heiluttelusta huolimatta? Piiloutuuko se johonkin saumanmutkaan? Minä vaan kysyn.

Kivenä kengässä

Huomaan, että annan usein myös arkisten asioiden hiertää kuin kivenä kengässä. Yleensä ihan laiskuuttani. Väistelen muka-ikävän puhelun hoitamista tai veroilmoituksen (!) tekemistä, mutta siellä ne mielen perukoilla vaivaavat. Kitkeristä, jumittavista ajatuksista puhumattakaan. Hiertävistä asioista kannattaisi tietysti vain hankkiutua eroon hoitamalla ne pois päiväjärjestyksestä. Miten sitä onkin niin saamaton, että mieluummin hiertyy rakoille kuin pysähtyy, tekee tehtävänsä ja jatkaa kevein askelin eteenpäin? Miksi annan asioiden olla kivenä elämäni kengässä, joka muuten on ihan mukavalestinen ja jopa pehmeä astua?

Elämän hiertämä

Kivet kelpaavat minulle petiseuraksi, mutta kenkiini en niitä kaipaa. Jalkineissa pyörivistä kivistä ei yleensä onneksi jää pysyviä jälkiä. Silti sekä ne että elämän hiertävät harmit kannattaa karistaa pois heti alkuunsa – silloin, kun se on mahdollista. Ja jos ei ole, voi kävellä hetken paljain varpain. Siinä tekee itselleen mukavuuspalveluksen. Kivistä ei myöskään tule kengissä helmiä, vaikka niitä siellä kuinka muhittaisi. Mahtaako sama päteä elämään…

kuva: pexels.com