Erostamme tulee kohta kuluneeksi neljä vuotta; muutin uuteen kotiin aprillipäivänä 2017. Avioliittomme päättyi, mutta pidämme yhtä vanhemmuudessa. Olemme ex-mieheni kanssa myös hyviä ystäviä, mitä en ollenkaan pidä itsestäänselvyytenä.
Hyvät välit
Kun ero oli vireillä ja itkin siihen liittyvää loputonta tuskaani ja pelkoa tulevasta, ystäväni sanoi minulle viisaat sanat: ”Kaisa, kaikki voi mennä myös ihan hyvin.” Ja niin kävi – välimme ovat nyt paremmat kuin koskaan. Eroaminen oli valtavan surullista ja koin musertavia epäonnistumisen, pettymyksen ja surun tunteita. Edelleen, tätä kirjoittaessani valuvat kyyneleet, vaikka olen jo käynyt asian läpi, päästänyt irti ja hyväksynyt. Kaikki ei vaan aina mene kuten toivoisi, ja välillä on tehtävä vaikeita, kipeitä valintoja. Avioero oli sellainen.
Kiitollisuutta ja ystävyyttä
Olen äärimmäisen kiitollinen ex-miehelleni hänen fiksusta käytöksestään ja toiminnastaan. Nostan hänelle hattua, koska tiedän, ettei se ole ollut aina helppoa – ei kummallekaan meistä. Tosin se on ajan myötä helpottunut, kun olemme saaneet asioihin etäisyyttä. Toista ei voi pakottaa suhtautumaan aikuismaisesti, mutta jos kumpikin tulee puolitiehen vastaan, on mahdollista säilyttää välit hyvinä, aikaisemmista ristiriidoista huolimatta. Siihen tarvitaan päättäväisyyttä ja tahtoa. On suuri lahja, ettei tarvitse kantaa vihaa, kaunaa tai katkeruutta entistä puolisoaan kohtaan, vaan voi aidosti haluta hänelle hyvää.
Kaikki voi mennä myös ihan hyvin.
Lasten etu on ollut koko ajan meidän kummankin prioriteetti. Exäni on hyvä isä ja hyvät välimme ovat hyväksi jälkikasvullemme. Olen kiitollinen, että exäni on pysynyt ystävänäni. Hän on peruskallioni, tukipilarini ja minulle äärimmäisen tärkeä. On helpottavaa, että elämässäni on ihminen, johon voin luottaa sataprosenttisesti ja joka tuntee minut niin perinpohjaisesti. Ystävyys hänen kanssaan on korvaamattoman arvokasta. Puhumme kaikesta ja jos eteeni tulee mikä tahansa pulma, soitan exälleni, oli kyse sitten kiuaskivistä, renkaiden ilmanpaineista tai pahasta mielestä.
Jaettu vanhemmuus
Vanhempana oleminen pitää sisällään valtavasti tunteita onnesta riittämättömyyteen ja ilosta epätoivoon, ja on arvokasta voida jakaa vanhemmuuden riemut ja tuskat, onnistumiset ja epäonnistumiset. Olemme tekemisissä lähes päivittäin, joten pysymme kartalla teinin ja nuoren aikuisen asioista. Kerromme, mitä ruokia olemme laittaneet, jotta lasten ei tarvitse syödä jatkuvasti kalasoppaa ja pidämme yhdessä silmällä kouluvastuita, kotiintuloaikoja ja pelitunteja. Jos toisella on meno, joustamme vuoroistamme ja omista menoistamme ja autamme, miten voimme. Jaamme kasvatuksessa samat arvot ja periaatteet ja kannamme vastuuta yhdessä. Tasapainoinen vanhemmuus näkyy lasten hyvinvointina ja juuri sitä haluamme, sillä poikamme ovat meille valtavan rakkaita ja tärkeintä maailmassa.
Edelleen perhe
Ikävöin yhä lapsiani, kun he ovat isällään ja toisaalta nautin omasta ajasta. Yleensä ristiriitainen olo helpottaa, kun muistan keskittyä juuri siihen käsillä olevaan tilanteeseen ja iloita siitä. Ajattelen, että erosta huolimatta olemme edelleen perhe – asumme vain kahta kotia. Lomailemme yhdessä ja teemme metsäretkiä, vierailemme (normaalioloissa) isovanhempien ja yhteisten ystävien luona, käymme kahviloissa ja elokuvissa, laitamme ruokaa ja vietämme juhlapyhiä perheen kesken. Puhallamme yhteen hiileen ja saamme toisistamme ja perheestämme voimaa. Meillä on omat vitsimme ja juttumme, jotka vain me ymmärrämme. Olemme edelleen perhe, meidän tavallamme.
kuva: unsplash.com
