Ihan pienestä tytöstä lähtien halusin olla ulkomaankirjeenvaihtaja. En tiedä yhtään, mistä mokoman keksin, mutta se oli vuosikausia haaveammattini. Mitä sitten tapahtui? Miksi jotkut opiskelevat ja pääsevät lapsuuden toiveammattiinsa ja toiset eivät? Missä vaiheessa ja miksi kadotin haaveeni?
Ulkomaankirjeenvaihtaja
Kouluun päästyäni ymmärsin, että rakastin lukemista ja kirjoittamista. Ulkomaatkin kiinnostivat ja keräilin ulkomaisia postimerkkejä. Vielä yläasteellakin haaveilin kirjeenvaihtajuudesta, reportterin hommista ja ulkomaista, koska ne tuntuivat jännittäviltä. Minusta oli kuitenkin tullut järkevä, enkä saattanut uskoa, että ihmisestä voisi tulla ulkomaankirjeenvaihtaja. Minusta ainakaan. Miten sellaiseksi edes tullaan? Kirjeenvaihtaja minussa kalpeni kalpenemistaan ja muuttui lopulta täysin läpinäkyväksi, katosi suorastaan. Yläasteen viimeisellä luokalla en enää muistanut koko kirjeenvaihtajaa, enkä tiennyt enää yhtään, mitä haluaisin isona tehdä. Lähdin siis lukioon sitä miettimään. Entä jos olisin uskonut haaveeseeni, itseeni? Olisiko minusta tullut ulkomaankirjeenvaihtaja? Ainakin se polku olisi ollut hyvin erilainen kuin minkä valitsin.
Vaihtoehtoja
Lukiossa rakastin psykologiaa, sillä se oli todella mielenkiintoista ja opettaja oli loistava. Filosofiakin kiehtoi. Koin kuitenkin jo lukioaikana opiskelun raskaana. Ajatus psykologian pääsykokeisiin pänttäämisestä ja opiskelupaikoista kilpailemisesta saati vuosien opiskelusta yliopistossa tuntui kammottavalta – nyt jo opiskeluun kului niin paljon aikaa, että nuoren ihmisen elämä meinasi jäädä toissijaiseksi. Ajattelin, etten jaksaisi, etten osaisi, ettei minusta olisi yhtään enempään ponnisteluun. Olin kärsimätön. Halusin myös jotakin käytännönläheisempää. En vaan tiennyt mitä – olin todella aivan hukassa sen kanssa, mitä minusta voisi tulla isona, mihin ammattiin haluaisin. Annoin ammatinvalinnanohjaajan valita itselleni koulutuspaikan, jota hakea. Päädyin ammattikorkeakouluun, enkä edes ihan tiennyt, miksi. Ympäristö kuitenkin tuntui hyväksyvän sen, ja hyvinhän sielläkin selviydyin, vaikka rankkaa ja aikaavievää opiskelu oli edelleen.
Identiteettini mun
Olen tänä syksynä kiinnostuneena lukenut kehityspsykologiaa ja pohtinut, mitkä kaikki tekijät mitä moninaisimmilla tavoilla muovaavat meitä elämän aikana. Entä jos minulla olisi ollut paremmat oppimisstrategiat ja myönteisempi käsitys itsestäni oppijana? Tai no, itsestäni ylipäänsä. Entä jos olisin osannut pysähtyä miettimään, miksi opettelen kaiken ulkoa enkä siksi, että haluan? Miksi huippuarvosanojen saaminen oli niin tärkeää; ketä varten oikein opiskelin? Sama suorittaminen jatkui työelämässä. Miksen koskaan tiennyt, mitä haluan työkseni tehdä? Miksei identiteettini muodostunut? Tai paremminkin, miksi siitä muodostui omaksuttu? Näissä riittää pohtimista, mutta en kyllä tiedä, kuinka tarkoituksenmukaista loputon pohtiminen kuitenkaan on. Ihan mukavahan ajatuksilla on ollut leikkiä, mutta haluan ennemminkin uskoa, että kaikki on kuitenkin mennyt juuri niin kuin on kuulunut, ja että olen tässä juuri siksi, että kaikki on mennyt juuri niin kuin on mennyt. Minustahan tuli vaikka mitä, cv:stänihän löytyy ainakin 15 ammattinimikettä! Ehkä se identiteettikin hiljalleen alkaa olla ihan omani; vahvahko, tasapainoisehko ja kypsähkö. Ei valmis, mutta juuri sopiva 😉
kuvat: unsplash.com & pixabay.com
