Ultra Bra lauloi vuonna 1998 Tyttöjen välisestä ystävyydestä. Tuona kesänä lähdin Saksaan työharjoitteluun ja missasin kummityttöni Veeran ristiäiset. Rakkain lapsuudenystäväni Elina oli saanut ensimmäisen lapsensa – olimme 21- ja 22-vuotiaita. Nyt vietimme ihanan Elinan kanssa helteisen, pitkän viikonlopun Porvoossa ja juttelimme pitkäaikaisesta, tyttöjen välisestä ystävyydestämme.
Sininen pallo
Elina: Tavattiin 11-vuotiaina Hamarin Puistotiellä vuonna 1987, kun olitte muuttamassa Porvooseen ja kävitte katsomassa uutta asuntoa ensi kertaa. Siitä se heti lähti, ihan napsahtamalla, se ystävyys.
Minä: Muistan tuon niin hyvin! Tulit viereisestä asunnosta pihalle ja pyysit heittelemään sinistä palloa! Toivoin, että muutettaisiin teidän naapuriin juuri sun takia. Niin tapahtui ja pääsin sun kanssa samalle luokalle Hamarin kouluun. Oltiin kuin paita ja peppu koko kouluajan; toistemme tärkein tuki ja oppikoulu.
Mansikkamaa
Elina: Meitä on yhdistänyt yhteinen touhuaminen. Ollaan luonteiltamme tosi erilaisia, eli vastakohdat on täydentäneet toisiaan. Meidän ajatusmaailmat ja omat hömpötykset natsasivat heti yhteen, löydettiin toisistamme tyttökirjojen sielunsukulaiset.
Minä: No niinpä! Ollaan kyllä ihan aina pöllöilty keskenämme; oltiin lapsellisempia kuin ikätoverit, ja se oli ihanaa! Meille riitti se meidän oma juttu, ja se oli mittaamattoman arvokasta. Yläasteaikoina poimittiin kesät Enossa mansikoita, hurahdettiin intiaanityyliin ja koettiin ekat ihastumiset ja muut yhteiset villitykset. Ai että, niihin mansikkakesiin liittyy kyllä niin monia suloisia muistoja…
Elina: Niin liittyy (nauraa)! Muutenkin oltiin aina kaikki vapaa-aika yhdessä, ja vaikka yläasteella ja lukiossa oltiin eri luokilla, vietettiin kaikki välkät ja ruokatauot yhdessä. Muistan että olin susta niin ylpeä, kun esiinnyit koulun juhlissa. Oli hienoa, että oltiin niin samanhenkisiä ja kiinnostuneita samoista asioista. Saatiin kasvaa ja kipuilla yhdessä ja esim. koko murrosikä tuntui kevyeltä ylittää. Kun muut pyöri kaupungilla, me hoidettiin sun pikkuveljeä, käytiin aerobicissa ja käveltiin Hamarin rannassa haaveilemassa. Hamarin kioskilta haettiin pingviinikarkkeja, merenneitoja ja isoja tutteja, vaikkei meillä kyllä ikinä ollut oikein rahaa.
Pientä välimatkaa
Elina: Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan Harjavaltaan, mutta alkuun kävin usein Porvoossa, kun kaveripiiri jäi sinne ja saatiinkin säännöllisesti jakaa opiskeluasioita. Opiskeluaika vähän veti meitä erilleen ja hetkittäin tuli tunne, että on pihalla siitä mitä toisen elämässä tapahtuu. Tosiystävyys vaan kuitenkin kantaa ilman suurta erityisefforttia. Kirjoitettiin kirjeitä ja soitettiin lankapuhelimella. Lapset ja äitiys lähensivät taas, etenkin sitten kun sinäkin sait ensimmäisen lapsesi.
Minä: Kun lähdit Harjavaltaan, mun elämään jäi valtava aukko, vaikka jo seurustelin ja elämässä oli muitakin ihmisiä. Tuntui kuin toinen jalka tai käsi olisi puuttunut! Olit tosi rohkea kun lähdit yksin niin kauas opiskelemaan; itse en olisi uskaltanut! Välillä on ollut kausia, jolloin ollaan oltu vähän etäisempiä tai ainakin vähemmän tekemisissä, mutta niistä ei ole jäänyt minkäänlaisia kuiluja.
Arvokas erilaisuus
Elina: Tiesit nuorena aina tarkasti kaiken, mitä aiot tehdä ja mitä haluat, olit jopa jyrkkä siinä. Itse otin paljon rennommin ja hyvin on silti sujunut. Toisaalta ollaan molemmat pikkutarkkoja tietyissä asioissa ja ymmärretään toisiamme. Erilaisuus on ollut vahvuus ja arvokasta. Muistan, miten sä teit läksyjä tunnollisesti ja mä tulin häiritsemään ja säestämään aina teille, että saatiin olla yhdessä. Siinä vaan höpötin ja makoilin sun sängyllä ja sä teit koulujuttuja 🙂 ja toisaalta mua niin harmitti kun en itse jaksanut pakertaa samalla lailla…
Minä: Tosiaankin olin jyrkkä! Ja oli niin huippua, että olit aina mun seurana. Olet paljon mua kärsivällisempi, ja vaikka olen pikkutarkka, niin joissakin asioissa jaksat vääntää mua paljon sinnikkäämmin. Ollaan hyväksytty toisemme sellaisina kuin ollaan. Luottamus on järkkymätön ja aina tietää, että toiselle voi puhua ihan mistä tahansa, ja toinen hyväksyy ja ymmärtää. Sitä paitsi sillä sun rentoudella olet vetänyt mua pois koulukirjojen äärestä: elämään ja nauttimaan! Lukioaikoina oltiin molemmat musiikkiporukoissa mukana ja kaveripiiri oli ykskaks paljon suurempi. Silti oltiin sielläkin ikään kuin oma erillinen yksikkömme: Elina ja Kaisa.
Tyttöjen välisestä ystävyydestä
Minä: Meidän ystävyys on kasvanut luontevasti tyttöjen välisestä ystävyydestä naisten väliseksi meidän kasvaessa tytöistä naisiksi ja aikuistuessa. No, ei me kyllä kamalan aikuisia taideta vieläkään olla! On jaettu aivan kaikki asiat ja oltu toistemme tukena – sinä erityisesti minun. Olet aina ollut jotenkin mua kypsempi ja viisaampi. Nytkin sairauden aikana olet ajanut luokseni, vienyt sairaalaan ja istunut rinnalla.
Elina: Todellakin! Vois sanoa että tyttörakkautta ensisilmäyksestä, mikä on toki kasvanut aikuisuuteen meidän mukana. Aina on voitu suoraan puhua asioista toiselle, välillä kiivaasti yhteen ääneen ja toisinaan taas herkästi itkua pidätellen. Tosiystävyys ei laske ajan ja läsnäolon määrää, se tulee luonnostaan ja aidosta halusta kulkea rinnalla vaikeinakin hetkinä.
Perhoskorvikset
Elina: Meillä on ollut kantavana voimana tietty vilpittömyys: halutaan olla rehellisiä toisillemme, eikä ole tarvetta esittää toiselle mitään parempaa kuin ollaan – ollaan aina oltu aitoja eikä olla koskaan kilpailtu keskenämme.
Minä: Tuo on niin totta! Ja edelleen voidaan nelikymppisinä ostaa samanlaiset kengät ja perhoskorvikset, ja se vaan yhdistää meitä. Tuntuu hyvältä, että elämässä on joku, joka tuntee sut läpikotaisin kaikkia synkimpiä salaisuuksia ja arimpia haaveita myöten. Meidän ystävyys on kannatellut mua alustaan asti tähän päivään saakka, ja kannattelee varmasti eteenkinpäin. Kiitos rakas Elina, olet aarre ♥
Kuvat: kotialbumi 😀
