Kun sairastuin syöpään, työkaverit pistivät pystyyn Rohkeutta & Rakkautta -tukikeräyksen, jotta saisin poistetun rinnan tilalle, tulevan 20-senttisen arpeni päälle tatuoinnin 🙂 Ihanat työkaverini! Tatuointi vaihtui matkan varrella akupunktioon, mutta ajatusta en unohda ikinä.
Olen aina arvostanut ystävyyttä. Silti en olisi ikinä uskonut, miten paljon ystävät voivat merkitä silloin, kun itse on heikoilla. Tai kuinka paljon tukea ja rakkautta toipumismatkalleni oli varattu. Ja miten valtavan hyvältä tuntui saada vastaanottaa niitä.
Vuosia sitten kiinalaisen lääketieteen vastaanotolla oli tullut esille yksi elämäni teemoista: oppia antautumaan autettavaksi, muiden hoidettavaksi. Olinhan aina tottunut olemaan se pärjääjä, yksin selviytyjä. Parantumisen myötä olen oppinut paitsi myöntämään, että tarvitsen muita ihmisiä, myös pyytämään apua. Toisiamme vartenhan täällä kaikki olemme!
Lapsuudenkodissani on ollut tapana ”palvoa” sairastunutta. Sana on hassu, mutta tarkoittaa, että kun on sairaana ja on kurja olla, kaikkein parhaiten auttaa välittäminen. Se, että joku huomioi pahan olosi ja on myötätuntoinen, kohentaa oloa välittömästi. Oli sitten kyse asfaltti-ihottumasta, syövästä tai perusflunssasta.
Höpötin syövästäni alusta asti aivan kaikille – avoimuus oli minulle tapa työstää asiaa. Itsekästä, siis! Toisaalta kuulin usein auttajilta, että heistä tuntui hyvältä päästä auttamaan. Jos en olisi kertonut, olisin itsekkäästi vienyt läheisiltäni mahdollisuuden auttaa 😉 Sairastumisen alussa ärsyynnyin jatkuvista vointini kyselyistä, enkä tajunnut, miten suuri huoli läheisilläni oli minusta. Siinä sitä taas tapani mukaan tsemppasin antamatta ystäville tilaisuutta päästä lähelle tai saada pientä rauhoitusta siitä, että minulla on kaikki hyvin. Ennen syöpään sairastumistani olin jo aikaa sitten sairastunut vahvuuteen. Ja kuitenkin olin jo itse huomannut, että joka kerta muita auttaessani autan samalla myös itseäni.
Kun sitten pääsin autettavana olemisen makuun, se on ollut pökerryttävän ihanaa. Opin, miten tärkeää on luottaa ja mitä lämpöä se elämään tuo. Tuntuu, kuin voisi heittäytyä rock-konsertissa käsivarsille toisten kannateltavaksi ja eteenpäin kuljetettavaksi. En saanut osakseni sääliä; ainoastaan hyväksyntää, myötätuntoa ja rakkautta. Jokainen löysi oman tapansa huomioida ja tukea: yksi lähti kuskiksi Meilahteen, toinen vei kävelylle tuulettumaan, kolmas toi inkivääriä ja vastaleivottua pullaa, neljäs talutti elokuviin ja viides lainasi kassillisen kirjoja ja neuvoi, miten lääkealoe auttaa sädehoidon polttamaan ihoon.
Vuorotyötä tekevä, paras ystäväni Elina viestitti ennen rinnanpoistoleikkausta: ”Tsemppiä rakas ystävä, olet ajatuksissa! Otetaan yhdessä aamupäiväunet <3” Sanoilla on merkitystä, ja tuosta viestistä sain voimia ja hymyn huulilleni. Elina ajeli myös useamman kerran luokseni hoitojen aikana toiselta puolelta Suomea – pyytämättä.
Päiväkirjassani 27 maaliskuuta 2015 lukee: ”Hani mukana tiputuksessa pinkkeine pöksyineen. Heilutteli kinttujaan sairaalasängyn reunalla ja pelasti päivän! Kaikki meni hyvin ja oli ihanaa, kun oli kaveri mukana höpöttämässä ja kikattamassa – -.”
Jälkeenpäin on itketty monen rakkaan kanssa, kuinka onnekkaita olemme, kun saamme jatkaa yhdessä taivaltamista – ettei hentoinen elämänlanka katkennutkaan.
Eikä tässä ole lähimainkaan kaikki. Näitä en unohda ikinä. En koskaan. Olette, ystäväni, niin rakkaita. Kiitos kun olette kulkeneet rinnallani (hehe!) ja auttaneet minua parantumaan. Rakkaus parantaa.
Pinkkipöksykuva: pexels.com
