Sairas lomalla

Olin terveellä tavalla itsekäs jäädessäni sairauslomalle. Se oli viisas päätös. Olen ollut kuukauden kotona, ja se tuntuu todella lyhyeltä ajalta. Hoitojen alku ei sujunut tällä kertaa yhtä ruusuisesti kuin viime kierroksella. Nyt nousi kuume, jouduin potilaaksi sairaalaan, antibioottitiputukseen, eristykseen. Tutkimuksia on ollut monena päivänä viikossa. Jos olisin yrittänyt yhdistää ne ja työnteon, olisin uupunut entisestäni. Nyt saan keskittyä itseeni ja hoidoista toipumiseen, rauhoittumiseen ja lepäämiseen.

Sairausloma ei ihan tunnu lomalta, koska sairaus on läsnä joka päivä labra-, lääkäri- tai hoitokäyntinä, syto-oireina tai hiustukkona tyynyllä (kyllä, lapseni ovat ystävällisesti kertoneet, että näytän Klonkulta). Alkaa kuitenkin tuntua ihan tavalliselta, etten lähdekään töihin, että päivät vain soljuvat omalla painollaan.

Huomaan, että vasta sitten, kun annan levolle tilaa, oivallan, miten väsynyt ja hukassa olenkaan ollut. Ne eivät poistu viikon tai edes kuukauden köllöttelyllä. Keho ja mieli tottuvat kiireeseen, asettuvat ja sopeutuvat – kunnes tulee stoppi. Olin jo menossa oikeaan suuntaan, hoksannut monta asiaa, mutta voi sentään, en ollenkaan riittävästi…

Olen nukkunut kuukauden aikana paljon – välillä musertavasta väsymyksestä, välillä silkasta nautinnosta. Nukkumisen lisäksi olen lepäillyt, köllötellyt, pötköttänyt, makoillut, torkahdellut, loikoillut ja lekotellut. Olen lukenut monta kirjaa; niitä, jotka ovat odottaneet vuosikausia lukemattomien korissa. Olen tehnyt kävelyretkiä, pelannut lasten kanssa, antanut tilaa ajatuksilleni ja tunteilleni.

On lahja saada istua aamuauringossa parvekkeella, nähdä kimmeltävä meri ja vihertyvät koivut, tuntea auringon lämpö iholla, kuulla lintujen uskomaton kuoroliverrys puista ja maistella rauhassa aamusmoothien makuja.

On lahja saada olla ilman aikatauluja. Olla katsomatta kelloon moneen tuntiin. Unohtua omiin ajatuksiinsa tai uppoutua selaamaan reseptejä tai valokuvia.

On lahja saada kävellä 50 metrin matka meren rantaan ihan koska tahansa, hetken mielijohteesta, ja antaa tuulen puhdistaa. Tuntea mielen rauhoittuminen polkua tepastellessa ja alkukesää nuuskien.

Hiljalleen alkaa syntyä uusia ajatuksia, alan nähdä kirkkaammin. Tajuan, miten paljon arvotamme itseämme työn kautta, ja miten pieni osa elämää se kuitenkin vain on. Miten varoittamatta minuus rakentuukaan pääasiallisesti työn varaan. Työ voi nielaista identiteetin ihan kokonaan, huomaamatta. Suorittajan kohdalla etenkin. Parhaimmillaan työ on ihanaa, sen tekemisestä saa palautetta, voi kehittyä, saada onnistumisen kokemuksia, oppia. Surullisimmillaan se on jotakin ihan muuta.

Joudun perin juurin hämmentyneenä tunnustamaan itselleni, että ikävöin työkavereita, mutta en työtä sinällään. Niin monen vuoden ajan kun työ on antanut ryhtiä elämään ja rakennetta koko olemiseen. Ja nytkö se ei olekaan koko totuus? Tulee melkein hätä! Toisaalta olen iloinen siitä, että olen pystynyt päästämään töistä irti, jättämään ne muiden osaavien huoleksi. Pari vuotta sitten ei olisi tullut kysymykseenkään. Elämä siis järjesti tuumaustauon.

Todennäköisesti sairausloma on juuri tätä varten: sairastamista, toipumista, ajatusten elpymistä varten. Virallisestihan se tarkoittaa, etten ole työkuntoinen – ja niin toden totta on asian laita, kirjaimellisesti. Sairauteen liittyvistä aikatauluista huolimatta havahdun jatkuvasti ajatukseen, ettei minun tarvitse tehdä mitään, huolehtia mistään, ehtiä minnekään tai muistaa mitään. Tunnen helpotusta.