Saanko elää, vaikka joskus kuolen?

Lähdetäänpä tällaisella kevyellä aiheella kesätiistaihin! Kysymys kuuluu: Saanko elää, vaikka joskus kuolen?

Elämänhaluni on sitkeää lajia. Syöpä on kuitenkin sanana sellainen, että se helposti liitetään kuolemaan, ja sitä sairastava joutuukin väistämättä kohtaamaan tuon ajatuksen. Ja voi pojat, miten ympäristö siinä tukeekaan! Monet ovat yllättäen kevyesti saattelemassa sairastunutta iäisyyteen.

Joku on tokaissut, että ”On se vaan kamalan surullista, että lapset jäävät ilman äitiään. Niin se naapurin rouvakin kuoli, nopeasti meni, perhettä jäi ja kaikki.” Yllättävän monet paljastavat kommenteillaan, mitä ajattelevat. Todennäköisesti ajattelemattomuuttaan. Ei nimittäin tunnu mukavalta, kun kuolemasta muistutellaan kahvipöytäkeskustelussa. Totta on että, sairaudet korjaavat tärkeitä ihmisiä ympäriltämme. Antaisimmeko kuitenkin toistemme ja itsemme elää niin kauan, kuin elämää on jäljellä? Juha Vuorinen kertoi sunnuntaisessa Vuorissaarnassaan vanhasta arabialaisesta elämänohjeesta: ”Älä kuole, ennen kuin kuolet.” Se tarkoittanee täyden elämän elämistä siihen K-hetkeen saakka.

On melkoisen ravisuttava retki käydä mielessään ropisuttamassa omia multiaan, siellä kuopan pohjalla, tai saatella itseään kuumaakin kuumempaan ikuisuuteen. Pari viikkoa sitten tajusin miettiväni jo kolmatta päivää, kuka saisi vaatteeni, ainakin ne parhaimmat. Entäs tuo sohva, kenenköhän kotiin se sopisi? Onneksi varastossa olevat matot ovat kauniilla rullilla ja ihanasti mäntysuovalle tuoksuvia uusille lattioille levitettäviksi. Uusia kenkiä en nyt ainakaan enää osta, enkä varsinkaan uusia laudeliinoja.

Olisiko jäljelle jääville helpompaa, jos jo ryhtyisin käymään kaappejani läpi, tekisin kuolinsiivouksen? Kuuluu olevan trendien huipulla. Kyllä kai jokainen kunnon ihminen itse omat tavaransa siivoaa, kuolinilmoituksensa kirjoittaa, hautajaisvieraansa listaa ja hautansa kaivaa – ettei vaan sitten olisi kenellekään vaivaksi.

En pidä suurista tavaramääristä, eli käyn kaappini ja laatikkoni useamman kerran vuodessa läpi. Myönnän kuitenkin auliisti, että teen sen ihan tämän hetken hyvinvointia varten, itseni ja kanssaeläjieni hyväksi. Kun kaappi järjestyy, järjestyy myös mieli. Rehellisyyden nimissä: mieluummin nautin siisteistä kaapeistani ja helposti löytyvistä veroehdotuksistani itse, juuri nyt 😀

Kutsuuko luokseen sitä, mitä miettii? Onko kohteliasta ja epäitsekästä tehdä testamentti hyvissä ajoin? Vai onko ihan ok olla miettimättä koko asiaa? Entä jos testamentin tekemällä kutsunkin tuota tummaa vierasta ennenaikaisesti? Onko näiden asioiden pyörittely oman kohtalonsa kirjoittamista, vai ainoastaan rakkautta ja järkevyyttä?

Tuli vähän tummempisävyinen kirjoitus tällä kertaa. Tai ehkei kuolema olekaan tummasävyinen! Kuka sen määrää? Entä jos sitä ei tarvitsekaan pelätä? Jospa hauskuus alkaakin vasta sen jälkeen! Jospa se on kaunis! Ei ole tarkoitus ilkkua, mutta ei myöskään pelolla kumartaa tätä elämään kuuluvaa elementtiä. Hyväksyä vain, pelkäämättä, että joskus sen aika on. Siihen asti on tarkoitus elää.

Ai niin, siellä kuopassa oli kylmä. Ja sen uunin kita näytti todella kuumalta. Tulin pois. Mutta joskus on hyvä käydä pohjalla kunnolla maadoittumassa, jotta voi taas nousta auringon lämpöön ja muistaa, miten suuri on halu elää. Esitän toiveen kaikille, kanssaeläjille ja itselleni: eihän tuomita puheissamme kenenkään elämää loppumaan ennen aikojaan? Saanhan elää, vaikka (tiedän, että) joskus kuolen?

#elämä ♥

kuvat: pexels.com