Minä olen keski-ikäinen, tummaverinen ja vaaleaihoinen nainen. Äiti, tytär, sisko, sukulainen, ystävä, naapuri. Kroonisesti sairas, normaalivartaloinen ammattikorkeakoulutettu ja notkoselkäinen hyvinvointialan pienyrittäjä. Eronnut. Sinkku. Veriryhmäni on AB ja kehotyyppini pitta. Olen herkkä, tunteellinen sekasyöjä ja kaukonäköinen, mutten aina kaukokatseinen Euroopan suomalainen ja porvoolainen hetero. Kierrätysmyönteinen, Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva ekstrovertti, introvertti, optimisti ja positiivari. Luku- ja kirjoitustaitoinen, tupakoimaton ja velaton liikunnanharrastaja. Vihreäsilmäinen ja oikeakätinen kokemusasiantuntija, opiskelija ja poliittisesti sitoutumaton lähikaupan asiakas.
Luokittelun tarve
Ihmisten luokittelu perustuu yhtäläisyyksiin ja samankaltaisuuksiin. Kuten yllä kirjoitetusta huomaa, luokitteluilla on kuitenkin merkitystä vain määrätyissä yhteyksissä. Kansalaisopiston kurssikavereitani ei varmaankaan olennaisesti kiinnosta, onko minulla velkaa, mutta pankkilainaa hakiessani talousluokallani onkin ykskaks paljonkin merkitystä. Meillä on tarve luokitella asioita, sillä niiden avulla maailma pysyy paremmin hallinnassa. Vaiko onko niihin verhoutumalla tarkoitus myös korottaa itsemme muiden yläpuolelle tai ehkä laskea alapuolelle – tarpeen mukaan? Luokittelu voi luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta ja toisaalta olla vaarallista.
Luokittele Sinä!
Määrittelevätkö kaikenkarvaiset luokittelut sen, keitä ja mitä olemme? Luokitteluja on aivan valtavasti, ja mitä enemmän niitä miettii, alkaa oikein naurattaa! Tästähän saisi kivan pelin illanistujaisiin. Mitä luokitteluja käytät, kun kerrot itsestäsi? Mitkä luokat kerrot mieluusti ja mistä mieluummin vaikenet? Joillakin luokilla kun on parempi sosiaalinen klangi kuin toisilla… Pystyykö itsestään edes kertomaan ilman luokittelemisen loveen lankeamista? Se taitaa olla suorastaan väistämätöntä ja usein täysin tiedostamatonta!
Ei itsetarkoitus
Luokittelun tarve voi olla myös lähes pakonomaista. Rakastamme rajoja, jopa karsinoita. Voisiko olla niin, että jos saamme lokeroitua asiat (ja ihmisetkin) omiin lokeroihinsa, elämän kaoottisuutta ja sen aiheuttamaa ahdistusta voi olla helpompi sietää? Joskus ja joissakin asioissa luokitteluilla on varmasti paikkansa, mutta en toivoisi, että niistä tulee itsetarkoitus. Asioita kun voi katsoa niin monella tavalla ja pienikin ajattelun muutos voi vaikuttaa syvästi. Miinuksestakin tulee plussa yhden viivan lisäämällä. Ja molempia tarvitaan! Luokkia voisi tietyissä kohdissa kyseenalaistaa ja jopa sekoittaa. Monimuotoisuutta ja erilaisuutta tarvitaan, ja ennen kaikkea luokista riippumatonta rakkautta, hyvää tahtoa ja hyväksyntää.
kuvat: Shutterstock & Pixabay
Kiitos! Upeita oivalluksia! Itse kamppailen ikäluokituksen kanssa. Odotan vauvaa ja olen asiasta erittäin iloinen. Yhteiskunta luokittelee minut iäkkääksi synnytäjäksi ja äidiksi ja aika usein kuulen, kun tähän luokitteluun kuuluvasta ihmisestä puhutaan enemmän negatiiviseen kuin positiiviseen sävyyn. Näytän nuoremmalta, kuin olen, siksi kai kuulen näitä keskusteluja. Silloin joudun aina pysähtymään hetkeksi, etten anna heidän asenteen vaikuttaa vaan jatkan iloisesti ja positiivisesti päivääni eteenpäin. Ehkä vielä löydän rohkeuden vastaavassa tilanteessa kysyä mikä tuon puheen ja asenteen ja ajatusmaailman takana on. Joskus vaatii suurta rohkeutta rikkoa tai muuttaa näitä oppimiamme, omaksumiamme ja myös tietoisesti tai tiedostamatta hyväksymiämme luokittelurajoja. Onneksi uusi sukupolvi näyttäisi olevan ehkä hieman avarakatseisempi. Ja luulen myös, että monikansallisuus, eri kansallisuuksien sekoittuminen edistää luokittelujen poistumista.
Kiitos itsellesi, Lotta! Voi, sanopa muuta – miten puhuminen ja avoimesti kysyminen onkin niin vaikeaa? Tuntuu ihan uskomattomalta, ettemme avaa suutamme – ehkä leimautumisen tai hylkäämisen pelossa? Ja omassa voimassa ja kirkkaudessa pysyminen ovat koetuksella juuri noissa hetkissä. Pystyn niin kovin hyvin samaistumaan. Rohkeutta meille molemmille! Ja kaikkea parasta odotukseen <3