Kuuta taivaalta

Ennen vanhaan kirjoiteltiin kirjeitä, oltiin kirjeenvaihdossa. Niin mekin ystäväni Anne K.:n kanssa, noin vuoteen 1991 asti. Leikimme lapsuuden kesät Uimaharjussa mummolan leikkimökissä ja talvet kirjoittelimme kirjeitä. Tapasimme Annen kanssa nyt syyskuussa lähes 30 vuoden jälkeen ja hän toi mukanaan säästämiään, pikkutyttönä kirjoittamiani kirjeitä. En edes ollut tunnistaa omaa käsialaani, mutta kirjepaperit muistin, ja Annelle valitsemani tarrat.

Kuuhun kurkottelua

Aasinsilta tähän kuujuttuun on se, että paluu pikkutytön maailmaan houkutti kaivamaan esiin vanhoja päiväkirjojani (hyvänen aika – punastuttaa!!). Yhden kirjan välistä tipahti kuva, jossa olkihattuinen tyttö kalastaa mato-ongella kuuta. Sen taakse olin kirjoittanut:

Tavoittele taivaalta tähtiä ja kuuta
mieles saavutuksiin uskomaan muuta!
Muut kun väittää, ettet sä onnaa
vielä vähän korkeemmalle ponnaa!
Kun helmaasi kuun ja tähtiä saat
muillekin niitä ihanuuksia jaat!
Se joka kuuhun kurkottaa
jotenkin saattaa sen saavuttaa!
(Miiu*, 7.9.1989)

Tällaisia olen miettinyt 13-vuotissyntymäpäivänäni! Ja nyt nelikymppinen minäni ihailee tuota viisautta. Kunpa voisimme säilyttää tuon lapsen ja nuoren kirkkauden läpi elämän. Silloin meillä taitaa vielä olla yhteys elämän taikaan, tietyllä tavalla tiedämme kaikki vastaukset. Mihin ihmeeseen tuo ihana usko elämään ja sen mahdollisuuksiin katoaa? Missä vaiheessa emme enää usko, että kaikki on mahdollista? Missä vaiheessa alamme kuunnella epäilijöitä ja kriitikoita ja muutumme ennen kaikkea itse itsellemme sellaisiksi? Ja miksi jotkut ihmiset eivät ikinä ala epäillä, vaan luottavat siihen, että kun kunnolla varvistaa, lopulta saavuttaa kuun; tavalla tai toisella?

Kaukainen, läheinen kuu

Tänään on täysikuu ja vaikuttaahan se taas minuun, tuo kaunokainen. Siitäkin huolimatta, että on niin kaukana: tänään 392 002,29 kilometrin päässä. Samalla tavalla kaukana tuntuvat olevan haaveemme ja tavoitteemme. Jos emme koskaan lähde tavoittelemaan ”mahdotonta”, miten siitä voisi tulla mahdollista, totta? Jos jokin noin kaukana oleva voi vaikuttaa niin selvästi meihin, se tulee väistämättä lähelle, kehoomme, tunteisiimme ja ajatuksiimme asti! Ehkä mahdottomuus ja kaukaisuus ovatkin vain katsontatavasta kiinni? On kai noloa uskoa voivansa saavuttaa mitä vain, koska piileehän siinä epäonnistumisen riski. Ja sehän olisi todella noloa sekin. Näin meidät on pelolla opetettu ajattelemaan. Entä jos niin ei olekaan? Ehkä ainoa, joka meitä todella estää, olemme me itse. Nyt rohkeita ensiaskeleita!

Kuuta taivaalta

Täysikuu antaa energiaa; jo eilen sitä riitti kaiken maailman rästihommien hoitamiseen. Kiitos siitä 🙂 Nyt onkin täydellinen aika laittaa pyörät pyörimään! Kuu heijastaa auringon valoa, eikä meidänkään ole tarkoitus päästä tavoitteisiimme yksin, vaan muiden avustuksella, yhdessä! Kurkotellaan siis kuuta taivaalta, ja tuodaan se lähelle uskomalla itseemme ja toisiimme! Loistetaan valoa toisillemme ja ollaan läheisillemme se kuu, joista heidän valonsa heijastuu ♥

* Tulin 11-vuotiaana Hamarin ala-asteelle 5. luokalle ja sain nimekseni Miiu, koska luokkakaverit eivät heti muistaneet oikeaa nimeäni.

kuvat: pexels.com