Isoukin kaappi tuoksuu tupakalle. Lenkkareissani on mustikkatahroja. Kummatkin asiat tuovat mieleen muistoja, joilla on ihana herkutella silloin tällöin. Tarvitseeko ihminen muistoja, jotta mennyt aika pysyy elävänä? Tarvitseeko sen pysyäkään?
Muistoja lapsuudesta
Isoukkini Auliksen kaappi on kulkeutunut minulle Pohjois-Karjalan Uimaharjusta. Se on suuri aarteeni, sillä se luo ympärilleen hyvää oloa. Aulis oli hyväntuulisin ihminen, jonka olen tuntenut. En koskaan muista hänen kasvoillaan olleen muuta ilmettä kuin leveä, silmiin asti ulottuva hymy. Hymyn vuoksi kasvot olivat yhtä ryppyä ja juonnetta, hyväntuulista sellaista. Isoukki poltti tupakkaa, ainakin piipussa ja holkissa. Vuosikymmenien tupakansavu on imeytynyt niin syvälle puun syihin, että uudesta pintakäsittelystä huolimatta kaappi henkäilee hienoista tupakantuoksua ympärilleen – etenkin, jos ovet ovat auki. Tupakansavun haju saa minut voimaan pahoin, mutta ukin kaapin tuoksu rauhoittaa, sillä se tuo mukanaan tuttuuden tunteita lapsuuden turvallisuudesta ja huolettomuudesta. Se myös muistuttaa juuristani, jotka ovat kummasti alkaneet kiinnostaa näin päälle nelikymppisenä…
Kannamme mukanamme ihmeitä,
joita etsimme muualta
– Sir Thomas Flaubert –
Muistoja kesästä
Yleensä laitan mustikkaan mennessäni kumpparit jalkaan. Siis kumisaappaat. Tänä kesänä kävimme Pohjois-Karjalan reissulla luontoreitillä, joka kulki niin runsaan mustikkametsän läpi, ettei sellaista ole konsanaan nähty. Suuria mustikoita oli tarjolla silmänkantamattomiin. Teki pahaa jatkaa matkaa mättäillä, koska jokaisen askeleen myötä tallaantui monta arvokasta mustikkaa – ei kerta kaikkiaan ollut sellaista sijaa jalalle, jossa ei olisi mustikoita ollut. Tällä kertaa jalassani olivat lenkkarit ja luonnollisesti niitä koristavat nyt muistoina mustikkaläiskät. Joka kerta, kun laitan lenkkarit jalkaan, muistan mustikkametsän, sen upeat sammaleet, tuoksun, valon ja kesän tunnelman – ja samaan syssyyn monta muutakin ihanaa kesämuistoa.
Muistoja menneestä
Elänkö menneessä, kun näitä muistojani niin vaalin? En. Elän tässä hetkessä kiitollisena siitä, että saan muistaa ihania asioita, joita olen saanut elää ja kokea. Ne ovat arvokasta omaisuutta, jotka osaltaan tekevät minusta minut. Ja muistoja ei kukaan voi minulta viedä, ne ovat henkistä pääomaani, vaikken niihin arjessa jatkuvasti uppoudukaan! Muistojen muisteleminen on hyvä asia niin kauan kuin se ei estä elämästä tässä hetkessä. Sama koskee haaveita. Oikeastaan on aika ihmeellistä, että elämän tapahtumat voivat tallettua aivoihimme niin, että ne voi sieltä muistoina palauttaa. Etenkin silloin, kun kyse on hyvistä muistoista. Onneksi ne ikävämmät ovat armollisesti vetäytyneet jonnekin muistin perukoille, mikä tekee elämästä vähän helpompaa. Ja se se vasta ihmeellistä onkin, vai mitä?