”Mitä hitt…” oli ensimmäinen ajatukseni. Seuraavaksi tajusin iskeneeni pääni johonkin. Ja että oli pilkkopimeää. En nähnyt edes omaa kättäni, kun nostin sitä silmieni tasolle. Käänsin päätäni varovasti – ja kumautin ohimoni johonkin tosi terävään. Vedet tirskahtivat silmiini ja toistin hiljaa mielessäni kaikki tuntemani kirosanat. Missä ihmeessä olin? Oliko yö? Tyhmä kysymys. Tottavie oli. Tungin kädet taskuuni. Sytytin, avaimenperä ja nenäliina; siinä suuret aarteeni. Eipä niistä paljonkaan apua mahtaisi olla. Näpertelin avaimenperää ja säikähdin itsekin, kun housuni läpi alkoi paistaa valo. Sehän oli avaimenperän pikkuinen taskulamppu! Hymyilin pimeässä. Otin lampun ja tihrustin sen pienen valon kera ympäristöä. Hirveä määrä kenkiä ja muuta roinaa. Haju oli ummehtunut. Ja viileäkin oli, koska päälläni oli yöpaita. YÖPAITA?!? Tämä alkoi käydä oudoksi.
Pimeässä
Hetken kuluttua keksin: tämä on mummolan ullakkokomero, tyhmäminätyhmäminä. Olin taas kävellyt unissani ja herännyt ilmeisesti, kun löin pääni. Nauratti. Mutta mikä komero tämä oli niistä monista? Sillä komeroita riitti; joka huoneessa vähintään yksi, tarkoitan yläkerran huoneita. Hapuilin komeron ovea ja se löytyikin. Kiskaisin kahvasta ja sain oven otsaani. Kumma, miten pimeä kiusasi aisteja! Astuin ulos komerosta pimeään huoneeseen. Huokasin helpotuksesta, kun juuri se sattui olemaan tyhjillään. Huonekalujen päälle oli laitettu valkeat lakanat, etteivät ne pölyyntyisi ja etteivät värit haalistuisi auringon paahteessa.
Meikkipussi
Mistä johtuen, en tiedä – ehkä juuri värisyttävästä tunnelmasta tai siitä, että unet olivat karisseet silmistäni, tai siitä, että pikku paheeni oli aina ollut ihmisten saaminen kipsiin – mieleeni juohtui hykerryttävä tuuma. Oli eräs henkilö, joka sai minut näkemään pippureita pelkällä typerällä, itsevarmalla hymyllään. Tunsin, kuinka silmäni teki mieli välähtää kuin ilkeällä ketulla ohjelmassa Matka maailman ympäri 80 päivässä. Selässä kihelmöi, ja hymyillen hipsin vastapäiseen, omaan tilapäiseen huoneeseeni ja kaivoin meikkipussini esille. Säilytin siellä pilailutavaroitani.
Mansikkapoju
Tassuttelin ylihiljaa takaisin ylös ja huoneeseen, jonka komerossa olin herännyt. Nyt piti miettiä. Tihrustin kelloa: siinä vähän yli kahdentoista. Se ärsyttävä mansikkapoju Ilpo nukkui yläkerrassa myös, mutta aivan toisessa päässä taloa. Hän oli vuokrannut huoneen siksi ajaksi, kun olisi töissä mansikkamaalla. Hän keräsi mansikoita valkea hiustöyhtö ja Lacoste-shortsit vuorotellen pehkojen välistä vilkkuen. Perään jäi yököttävän imelä hajuvana. Kai sekin oli jotakin hienoa merkkiä – mitäs minä tiesin, jyväjemmari, tuommoisista kaupunkilaisista. Aina se kuitenkin ohikulkiessaan hymyili äklöhymyään ja taputti päälaelle sanoen pullatytökseen. Sitten se joskus nipisti ja käski olla vähemmän töykeä. Minä vihasin sitä. Ikää sillä oli 15 ja risat, joten vanhempikin minä sitä olin – myös henkisesti. Pituus oli ainoa, jossa minä jäin kakkoseksi. Ei mutta nyt se saisi vähän huvia yön pintaan… nukkuikohan se villahousuissa ja kurkkunaamio naamallaan? Se olisi sopinut kuvaan täydellisesti!
Valmistelut
Keräsin ullakolta ja huoneestani kaiken tarvittavan – mitä löysin – ja ihastuin ikihyviksi löydettyäni nastapakkauksen. Typerän onnellinen hymy huulillani lähdin käytävään toteuttamaan katalaa suunnitelmaani. Komerosta ehdin vetäistä päälleni mummon pinkin villatakin ja jotkut kepeät löppöset jalkoihini. Ja nyt vain hommaan käsiksi; eiköhän palelu kohta loppuisi!
Toiminnan aika
Kun seuraavan kerran katsoin kelloa, se näytti kahtakymmentäkolmea yli kahdentoista. Olin tyytyväinen aikaasaannoksiini, sillä olin osannut tehdä kaiken niin hiljaa, että hiirikin olisi ollut huuli pyöreänä (jos niillä on huulet). Olin ”järjestellyt” käytävän, käynyt mansikka-Ilpon huoneessa, ulkonakin jopa. Ja nyt oli pantava vähän toimintaa hiljaisuuteen. Kuin olisin ollut sytyttämässä pommin sytytyslankaa… Hiivin seinänviertä pitkin Ilpon ovelle ja avasin sen hyvin hiljaa. Ajattelin, että nyt tulisi sille Ilpon hajusteelle toimivuustesti, sillä olin hakenut ulkoa ukin madot. Ukin oli pitänyt lähteä yökalaan, mutta se oli jäänyt, kun mummo oli ostanut uuden, silkkisen yöasun. Kai sitä nyt mieluummin katseli kuin suoraa onkivapaa! Olin virkistänyt matoja kaatamalla vettä niiden päälle. Sitten ladoin ne takaisin lasipurkkiin ja kiikutin Ilpon huoneeseen. Olin jo sängyn luona.
Herätys
Ilpo makasi mahallaan, peitto potkittuna nilkkoihin. Hykertelin: se sopi hyvin kuvioihin. Kumosin madot Ilpon selälle. Nyt nähtäisiin, 1) pyörtyisivätkö madot siitä äklöhajusta ja 2) unohtaisiko poika roolinsa näin öiseen aikaan – madot selässään! Itseänikin vähän hirvittivät ne kiemurtelevat eliöt. Ilpo kouraisi unenpöpperössä selkäänsä, sai käteensä matoklöntin ja päästi uikuttavan ja rääkäisevän äänen. Minä hymyilin itsekseni kaapin takana, josta oli hyvä kuikuilla Ilpon suuntaan. Poika loikkasi ylös ja panin merkille, ettei villahousuja näkynyt. Hän perääntyi minua kohti, jolloin länttäsin ketsuppisen käteni hänen olalleen. Ilpo karahti kummasti. Kohotin toisen käteni, jossa oli pilailukaupasta ostettu naurava peili. (Sen olin etsinyt omasta huoneestani.) Kun siis nostin sen ylös, purkautui ulos epäinhimillinen, kammottava nauru, joka kaikui. Minuakin vähän puistatti.
Rappusissa
Ilpo harppasi muutamalla askeleella ovelle, ja sai kahvasta käteensä purukumin. Pojalla oli kiire. Hänen ilmeensä oli tosiaan kauhistunut, kun hän jatkoi käytävälle. Vähän ennen rappuja alakertaan tämä karjaisi. Ne nastat! Alkoi jo vähän säälittää, ja kiljaisin: ”Älä mene rappuihin!”. Mutta se oli jo menoa. Ilpo oli ensin kompastunut kenkäröykkiöön ja lentänyt sitten rappuihin, jotka olin päällystänyt kastelluilla vaatteilla. Sitten hän oli pyörinyt raput alas ja istui kaikesta päätellen viinirypäleiden päällä. Kuului liuta tuttuja ja tuntemattomia manauksia, kunnes tuli hiljaista. Olikohan se astunut hammastikkuihinkin?
Katumus
Olin saanut kiusauksenpoikasen hiljennettyä, ja vasta nyt tuli mieleeni, että Ilpoonhan oli voinut sattua. Nastat, raput alas ja… voi ei. Sehän tappaisi minut. Kipitin huoneeseeni niin nopeasti kuin ikinä jaloista lähti ja kopaisin muutaman nastan käteeni, ettei poika enää satuttaisi itseään. Painuin peiton alle ja jäin kuuntelemaan portaita kapuavia askeleita. Kului pari minuuttia. Mitään ei kuulunut. Mieleeni tuli mitä kamalampia ajatuksia siitä, mitä Ilpolle oli saattanut tapahtua. Jalat kapusivat pois sängystä. Tunsin jääväni sänkyyn, mutta jokin sai minut avaamaan oven ja kurkistamaan käytävään. Hiirenhiljaista. Kuolemanhiljaista – käväisi mielessäni. Kurottauduin katsomaan rappujen alapäähän. Joku möntti siellä oli. Makasi kamalassa mytyssä. Kalpenin pelosta. Silloin joku vetäisi minut taaksepäin. Kun sain katsottua samaan suuntaan, kasvoilleni lensi märkä rätti. Tiesin kyllä, kuka heittäjä oli.
Suukko
Raivo alkoi vähitellen kiehua uudemman kerran. Kiskoin rätin pois ja valmistauduin sanomaan pari vähemmän kaunista sanaa kaikenmaailman valkeapäisistä Lacoste-mansikanpoimijoista, kun suuni tukittiin. Tajusin saaneeni suukon, josta jäi suuhuni hammastahnan maku. Katsoin Ilpoa, jonka olkapäällä roikkui mato, ja jonka hiukset olivat hammastahnassa. Ketsuppia oli ympäriinsä ja Ilpo piti toista jalkaansa ilmassa. Taas muistuivat ne nastat mieleen. Tunsin olevani puhekyvytön. Ilpo purskahti nauruun, kun oli ensin katsahtanut minuun arvioivasti. Tietenkin se pinkki villatakki ja vihreä yömekkoni! ”Olet sinä aika räiskyvä pullatytöksi”, kuului Ilpon suusta.
Mummo säksätti jotakin yöjalassa olosta tullessaan alakerrasta meitä kohti. Pysähtyi kuitenkin nähdessään raput, roinat ja meidät. Pudisti sitten päätään ja mutisi hakevansa ukin. Ilpo tunki viinirypäleen suuhuni ja kietaisi märän rätin kaulaani. ”Sä unohdit klassiset banaaninkuoret, tyttö!”
Äidinkielen ainekirjoitus: Hirviö hamuaa ullakolla, Pääskytien yläaste, 22.3.1991. Opettajan punakynällä merkitsemät pilkkuvirheet korjattu, Ilpon nimi muutettu ja väliotsikot lisätty luettavuuden parantamiseksi!
kuva: unsplash.com
