Rippikuun stressiheinä

Kuka hullu kirjoittaa stressistä heinäkuussa?!? Minä kirjoitan, koska nyt se iski.

Olen viettänyt kolme melkoisen stressitöntä kuukautta. Tai on ollut stressiä sairauteen liittyen, mutta eipä oikeastaan muuhun. Monta stressin aihetta on ollut poissa, kun en ole murehtinut töistä, liikunnasta, katsomattomista ohjelmista, lukemattomista kirjoista, tapaamattomista ystävistä ja niin edelleen…

Ei se uskottelemalla etene

Olen selvästi alkanut palautua vuosikausia kestäneestä stressistä, mutta en tarpeeksi. Vasta, kun antaa palautumiselle aikaa, huomaa, miten uupunut sitä onkaan ollut. Niin uupunut, ettei palautuminen voi tapahtua hetkessä. Ei, vaikka haluaakin oikein kovasti (niin uskotella). Kesäkuussa stressitasoni laski myös sairauden osalta valtavasti. Silloin sain tietää, että saamani hoidot tepsivät, hoitovaste on lähes täydellinen. Miten ihania uutisia! Euforia kesti viikon, ja sen jälkeen alkoi löytyä uusia stressin aiheita, yllätysyllätys.

Heinäkuun rippistressi

Rakkaan esikoiseni rippijuhlat alkoivat lähestyä. Huomasin vatvovani tulevia juhlia mielessäni, ahdistuneena. Piehtaroin sängyssä unettomana pohtien voileipäkakun koristelua ja keittiöön vaihdettavia mattoja. Tokihan tiedän, etteivät täydelliset kakun koristeet tee juhlista onnistuneita, vaan mukava tunnelma, iloiset ihmiset yhdessä ja tyytyväinen päivän sankari. Ja silti.

Olen vuosia käynyt niin kierroksilla, juossut tukka putkella suorittamassa elämää, ettei minkään juhlien aiheuttama lisästressi ole oikein tuntunut missään. Sitä on vaan samalla supersykkeellä, vähän verenmaku suussa paahtanut eteenpäin, velvollisuudesta toiseen. Kivojenkin asioiden tekemisestä oli tullut suorittamista.

Helpottava lempeys

Mitä sitten tapahtui sille rauhoittuneelle Kaisalle nyt, ihanien juhlien suunnittelun koittaessa? Aktivoituivatko vanhat toimintamallit vai olinko jo ehtinyt vieroittua stressista niin hyvin, että pienikin asia tuntuu suurelta? Oli miten oli, tällä kertaa en yrittänytkään syyllistää itseäni tai puhua itselleni JÄRKEÄ, kuten ettei stressiä OIKEASTI ole olemassa. Sen sijaan päätin suhtautua stressaavaan itseeni lempeästi, ja niin vain kävi, että parissa päivässä helpotti. Juhlat olivat viime sunnuntaina täydellisen epätäydelliset, ja niistä jäi aivan ihania muistoja.

Stressaantuneena olen ärsyttävä. Itselleni ja muille. Enkä nyt puhu siitä ihanasta, kutkuttavasta eteenpäin vievästä, myönteisestä stressistä. Tiedostan vahvasti, että minun on opittava suhtautumaan stressiin. Jotta vastustuskykyni pysyisi hyvänä, ja kehoni ja mieleni saisivat rauhan pitää itsensä terveenä.

Ihailen ihmisiä, jotka ottavat asiat rennosti ja luottavat, että elämä kantaa; että kaikki kyllä hoituu. Taitaa olla luonnekysymys, mutta minäkin haluan oppia!

Lomalla tekee luonnollisesti mieli unohtaa (loma)stressi, mutta toisaalta pihakeinussa tai riippukeinussa pötkötellessä voisi juuri olla hyvä hetki rakkaudella tutkiskella kehonsa ja mielensä olotilaa. Hidasta Elämää -sivustolta löytyy kesäluettavaa mm. stressin merkeistä ja stressin hallinnan keinoista. Suosittelen, lämpimästi – myös itselleni!

ps. Tsekkaa täältä ne voileipäkakun koristelut 😀 Kyllä sitä syntyy vaikka mitä, kun vaan ryhtyy hommiin – tosin syntyisi ihan ilman stressiäkin.