”Äiti, mä meen salee illal kapee Temen kaa kiesimään.” Ööö… ok? Tuon ensimmäisen, kenties maailman kauneimman sanan jälkeen en enää ymmärtänytkään yhtään mitään. Ei riitä, että omassa kodissaan ei enää yllä suihkuun, vaan pitää myös pystyä oppimaan uusi kieli.
Salee kapee
Kun elää teinin ja nuoren aikuisen kanssa, täytyy olla valmis oppimaan uutta. Olen nyt tullut siihen ikään, etten enää niin vain ymmärrä lapsiani, siis heidän puhumaansa kieltä. Välillämme on kielimuuri. Pitää siis nöyrtyä ja kysyä: ”Ai siis mitä? Mihin menet ja kenen kanssa? Mitä tekemään?” Seuraa tuhahtelua, silmien pyörittelyä, sitten vino hymy, vähän säälivä katse ja suomennos. Nuori aikuinen halusi ystävällisesti kertoa, että arveli (salee=saletisti=varmasti=ehkä) menevänsä illalla kaupunkiin (kapee) ystävänsä (Teme=Teemu) kanssa ajelemaan (kiesimään). Kun lapsi on kanssani samaa mieltä, hän vastaa: ”Sama”. Ei enää niin mäkin sua tai joo mä oon samaa mieltä. Vaan: ”Sama”. Koska tehokkuus. Olen alkanut koostamaan teini-suomi-teini-sanakirjaa. Jos nuori aikuinen lähtee fribaamaan, hänet löytää frisbeegolfaamasta.
Suihku ylhäällä
Äitinä pitää pystyä muutoksiin. Minun pieni esikoiseni on kasvanut niin paljon korkeutta, etten enää yllä hyppäämättä kurkottamaan hänen ylös nostamaansa suihkupäätä alemmas. Jos en jaksa loikkia (=pelkään liukastumista), niin kyllä siihen ylhäältä roiskuvaan veteenkin tottuu. Totuttelua vaativat myös bensanhajuiset vaatteet, dödöpilvi ja järkyttävä vessapaperin kulutus (mihin ihmeeseen sitä kuluu?!). Siihenkin tottuu, että pihaan ajaa vanhoja, paukahtelevia, tuunattuja volvomersuja, joissa on wunderbaumit, karvanopat ja bassboosted (wtf?). Vastahan nuo leikkivät gogoilla ja gormiteilla ja nyt vaihtavat auton ikkuna avattuna kyynärpää-nyrkki-läpy-läpy-bro-tervehdykset. Mutta miksi sinne suihkuun pitää mennä juuri klo 23, kun äidin olisi jo ihanaa vaipua täyteen hiljaisuuteen? Kai siihenkin tottuu, sillä puhtaus on kuitenkin aika kiva juttu.
Unijousto
Poikien äitinä pitää olla joustava (no, äitinä yli päätään). On hyvä ymmärtää, että kun nuori aikuinen tulee kotiin klo 22, hänellä on paljon asiaa. ”Yks juttu ihan vaan kisaseen (=nopeasti)!” Itsehän juttelisin mieluiten aamulla (murahtelua vastaukseksi) tai iltapäivällä (mullon äiti vähän kiire nyt). Vaikka olen juuri nukahtamaisillani, pinnistelen hereillä, jotta saan nähdä silmien loistavan ja kuulla innostunutta selitystä kitaransoiton näppärimmistä tekniikoista tai monkeyn uusista kullanvärisistä jalkatapeista (huom. itse tehdyt). Niin ihanaa on, että keskusteluyhteys on säilynyt, että olen valmis uhraamaan oman alkuyön uneni. Uhrauksista huolimatta rajoja asetetaan edelleen ja keskustelun jälkeen niitä välillä venytetään, välillä kiristetään.
Napanuora ja surutyö
Nuorempi poikani ilmoittaa lähtevänsä parkeille skuuttamaan – ottavat kuulemma myös skedet mukaan. Jaahas. Teini skuuttaa, skedettää ja parkouraa, mutta ei enää lähde kanssani kävelylle eikä pyöräajelulle. Kieltäytyminen on kohteliasta mutta peräänantamatonta. Tunnen haikeutta ja surua. Metsäretkelle molemmat poikaset lähtevät vielä mielellään, luojalle kiitos. Napanuora venyy ja paukkuu, kun lapsilla on omat menonsa, ystävänsä ja kiinnostuksen kohteensa – ja kielensä. On aika äidin päästää pikkuhiljaa irti. Näin sen kuuluukin mennä. Yhteisistä ruoka-ajoista ei kuitenkaan tingitä, niissä en anna periksi. Ja minua sanotaan äidiksi, ei mutsiksi. Joku roti sentään. Kyllä minä näitä poikiani niin rakastan. Ja pitäisi välillä itsekin lähteä salee kapee, ihan kisaseen vaan…
kuvat: pixabay.com & unsplash.com