Rakastan liikkumista, koska se pitää pään kunnossa. Ja kehon siinä sivussa. Ihaninta on liikkuminen luonnossa, ulkona raikkaassa ilmassa, ystävien kanssa. Kun huomaan olevani ahdistunut, tiedän jo syyksi, että olen ollut liian kauan pois metsästä. Se on onneksi helppo korjata! Saan suloisia hyvän olon väristyksiä endorfiiniryöpyistä ja toivonkin, että joka ikinen ihminen saa joskus kokea endorfiinihiprakan 🙂
Liikunta janottaa
Liikun lähes joka päivä ja janoan kokeilla eri lajeja. Mieluiten joogaan, tanssin, kävelen tai teen kehonpainoharjoituksia, mutta lajeja kertyy kyllä vuoden mittaan satakunta erilaista.
Näin ei ole ollut aina. Uskottelin vuosia itselleni, etten voi, uskalla tai osaa. Sitten päätin lopettaa itseni rajoittamisen laji kerrallaan: taekwondo, tankotanssi, kirkkovenesoutu, crossfit, kiipeily, rantalentis, ilmajooga… tietenkään en ole hyvä kaikessa, enkä edes osaa kaikkea, mutta sillä ei ole merkitystä. Liikkumisen ilolla ja itsensä voittamisella on.
Lepopäivät palauttavat
Välillä on haasteita saada lepopäiviä pidettyä, mutta jos ne unohtaa, keho kertoo kyllä. Liikkumisesta voi yllättävän helposti tulla suorittamista. Siitä keho ei tykkää ja joskus sen hoksaa liian myöhään, eli vasta sitten, kun liikunnasta ei palaudu, eikä siitä saa enää iloa. Jos keho käy ylikierroksilla, niin käy myös mieli.
En ole sohvalla palautuvaa tyyppiä, vaan minulle parasta palautumista ovat esim. putkirullaus, jooga ja hyötyliikunta. Kirjaan seitsemättä vuotta liikkumisiani heiaheiaan. Aluksi motivoidakseni itseäni ja nykyään silkasta mielihyvästä. On niin mielenkiintoista seurata tilastoa omasta toiminnasta ja kannustaa kanssaliikkujia!
Tyhjä kainalo kiittää
Rintasyöpäleikkauksen jälkeen, kun kainaloni oli tyhjennetty imusolmukkeista, suorittamisesta oli kylläkin hyötyä. Sairaalan fysioterapeutin jumppaohjeet kädelle ja kainalolle olivat kultaakin kalliimmat, mutta ilman sinnikkäästi suoritettuja treenejä ne eivät olisi auttaneet! Vuosina 2015-2016 terapeuttista harjoittelua kertyi reilut 200 kertaa. Niiden ansiosta käteni toimii normaalisti ja liikkuvuus on kunnossa.
Syöpähoidot ovat keholle rasite, eikä niiden aikana suositella liikuntaa, jotta keho saa aikaa palautua. Itse koin, että kehoni suorastaan huusi raitista ilmaa ja liikuntaa. Kolmantena päivänä rinnanpoistoleikkauksen jälkeen oli päästävä ulos – dreenipussi vaan toppatakin taskuun ja kävelylle. Kehitin askelieni rytmiin sopivan mantran: ”Mä selviän. Mä selviän. Mä selviän.” Ulkoilusta sain raikkautta ajatuksiini ja voimaa kehooni.
Stigmoja annetaan
Huomasin, että jos käyn tanssitunnilla tai kuntosalilla ennen sytostaattihoitoa, saan vähemmän sivuoireita ja tehtävänsä tehneet lääkeaineet poistuvat nopeammin elimistöstäni. Jaksoin liikkua monipuolisesti hoitojeni ajan, ja toisaalta jaksoin hoitoja, koska liikuin ja olin fyysisesti hyvässä kunnossa. Välillä sain paheksuvia katseita ja kommentteja kanssaliikkujilta, kun ilmestyin ennen sytostaattitiputusta tai sen jälkeen tanssitunnille. Minut olisi ehkä mieluummin nähty kärsivänä toipilaana? Leimoja annetaan herkästi.
Raikas ilma puhdisti ajatukset ja piti mieleni kirkkaana. Metsässä kävely rauhoitti ja loi uskoa tulevaan. Tekee muuten ihan samaa edelleen! Kun lähtee Emäsalon kärkeen vähän kiireisenä, ahdistuneena tai muuten ryppyotsaisena, loikkii siellä pari tuntia kiveltä toiselle meren kohinaa kuunnellen ja tuulen tuivertaessa (ja paistaa lapsille makkarat, ehkä juttelee myös kohtaamiensa ihmisten kanssa…), palaa kotiin uutena ihmisenä. Murheet jäävät kallioille, puille, merelle ja tuulelle. Jotenkin uskon, että ne kestävät ne kyllä.
